Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan?

Otsikon sanat ovat Georg Otsin laulusta vuosien takaa. Olemme tänään, muutamat harvat poislukien, ruutuihmisiä. Informaatio on tässä ja nyt reaaliajassa. Tapahtumat ja asiat vyöryvät eteemme joka tuutista, halusimme tai emme – vai vöryvätkö, jos teemme sille kertakaikkiaan topin?

Olenko minä halukas vastaanottamaan jatkuvaa informaatiovirtaa? Pystynkö valitsemaan ja erottamaan siitä vain tarpeellisen ja edes jollakin tapaa hyödyllisen asian ja tiedon pääkoppaani? Koska minun aivoni lepäävät?

Päässäni käy melkoinen kuhina pähkätessäni seuraavaa tarpeellista tekemistä, minne mennä ja mitä jättää täysin huomiotta. Pyyntöjä, toiveita, mielenkiintoisia asioita ja tapahtumia puskee silmien verkkokalvoille ja korviin tuhoton määrä, lisäksi vielä muistissakin on tekemättömiä hommia. Olen osin kateellinen heille, joilla ei ole tätä ongelmaa. Tiedän ihmisiä, joilla on ihan päinvastainen huoli kuin itselläni, mitään tolkun tekemistä ei löydy tai mikään ei kiinnosta.

Onko ihminen yhteiskuntamme mukana muuttunut vuosikymmenien aikana ulkoapäin ohjattavaksi informaatioyhteiskunnan osaseksi, jolta puuttuu oma tahto ja aloitekyky – järki? Meihin on asennettu suodattimia ja vahvistimia, tekniikan termeillä ilmaistuna, jotka toimivat markkinatalouden ja -ehtojen hyväksi. Et pärjää ilman kännykkää, TV:ta, läppäriä, lehtiä yms. Postilaatikko on täynnä mainoksia vähintäin joka toinen päivä, ikäänkuin ne kaikki halpatuontijonniinjoutavat tavarat olisivat välttämättömiä. Luontaistuotteita ja lääkkeitä olisi tungettava naamariin repputolkulla päivässä pysyäkseen jokseenkin terveenä, tolkussaan ja yleensä hengissä. Ikäänkuin näkisimme nälkää ja emme osaisi ostaa ruokaa ja juomaakaan ilman sen tuhannen mainoslappua tai viestiä.

Ennen mentiin järvelle ongelle tervatulla soutuveneellä. Mukana oli vain onki, matopurkki ja tuohikontti tai maitohinkki kaloja varten, se tietysti niitä syömäkaloja, ei niitä, joiden kanssa vain leikitään, ”pyydä ja päästä” vonkaleita. Nyt minimivarustuksena tällaiselle ”onkihuilireissulle” järvelle mennään isolla täysvarustellulla paatilla ja siinä vähintäin 70hv moottori. On kännykkää, VHF:ää,  kalakalenteria syöntiaikoineen, navigaattori, karttaplotteri syvyyskäyrineen ja kaikuluotainkin tottakai, jolla tutkailla, näkyykö kaloja vai ei, vai tuliko turhaan kaahattua ison veden taakse. Ongessa (mikä onki) on oltava nykimisen ilmaisin ja vieläpä automaattinen sisäänkelaus kalan saamiseksi ylös, jos nimittäin on parhaillaan menossa kännykällä tai jollakin läpyskällä skypetykset tai twiittaukset kaveriporukan kanssa. Niin onkia tai vapoja on oltava vähintäin 15 kpl pyynnissä. Mahdollinen saaliin ylösnostaminen pitää kuvata livenä ja saada suoraan nettiin, jotta kaveritkin olisivat ajantasalla, missä ja mitä järjestelmän yksi osanen (paras osako?) paraikaa puuhastelee.

Pirskatti, minä lähden mopolla metsäpurolle tai lähijoelle repussa matopurkki, onkisiima, eväät ja pussi tirrejä varten. Patakukkotarpeet ongin ilman pirinöitä, pärinöitä ja ruutunäyttöjä. Kännykän unohdan keittiön pöydälle ja vaimolle sanon lähtiessä, että palaan kunhan ruokakalat on ongittu.

Jätä kommentti

*