Näyttämisen halu

Olen harmikseni, toki ihan omaa syytäni, aiheuttanut muutamille moottoripyöräharrastajille kiukkua heittäessäni eräällä motoristien forumilla esille keskusteluun asian, jota olen omalla kohdallani joutunut lähiaikoina miettimään: onko moottoripyöräilyssä mitään järkeä? Sanon heti oman mielipiteeni – totta kai on, mutta että tällaiselle ”vanhalle” ja huonokuntoiselle miehelle, miksei naiselle, mutta miten minä sitä harrastan, millaisin välinein?

Aihe nousi esiin uudehkosta villityksestä motoristien keskuudessa. Minun ikäiseni (68v), jopa vanhemmat äijän kärmyt ostavat tosi miehekkäitä, arvostusta nostavia isoja off-road ja matkaenduro-pyöriä. Samaan kategoriaan – onko mitään järkeä – lasken norsun kokoiset customit ja matkapyörätkin. Jos ja kun sellaisen onnistuu kaatamaan, vaikkapa ihan parkkipaikalla ja paikallaan, minun kuntoiseltani se jää nostamatta yksin pystyyn. Ajamaan toki sellaisella kykenisin minäkin, tasaisella tiellä ja asfaltilla, jopa kääntämään lentokentän kokoisella parkkipaikalla.

Miehellä, vanhemmallakin tai ainakin minulla, on sellainen merkillinen halu ajaa, jopa tarkoituksella yksin metsään tai jonnekin pois asfaltoidulta tieltä, silloin alkavat ongelmat kuskiin nähden liian painavan ja korkean pyörän kanssa. Jalat eivät yllä satulalta kunnolla maahan ja pyörän päällekin pääsee vain ”jakkaralta”. Raskas pyörä kaivautuu äärimmäisen helposti pehmeään maahan siihen jäädäkseen tai sitten sitä ei kykene hallitsemaan muutenkaan haasteellisessa maastossa, kokemusta on.

Homma voi mennä metsään pyörän kanssa toisellakin tavalla, sekin koettu joskus ihan omakohtaisesti. Lähdetään kokeneempien ja parempikuntoisten kuskien kanssa kokeilemaan rajoja oikein ajourille ja ”booreille” maastoon, ymmärtämättä lainkaan mihin minä ja allani oleva pyörä pystymme. Mukana pitää pysyä, sanoo suomalainen sisu ja miehinen mies!

Kolmannessa vikaan menneessä versiossa – sarjassa mitä tästä opimme vai opimmeko mitään – olen lähtenyt ajamaan porukkaan, jossa muilla on liian kiire ja en pysy joukon mukana. Syy voi olla pyöräni tehottomuus eli sen nopeus ei riitä letkassa pysymiseen. Esimerkkinä minun IFA 125 RT vm. 1955, turha sillä on rimpuilla sakissa jonka nopeudet pyörivät juuri sallituissa tai jopa yli. Ifan huippunopeus on noin 70 – 75 km/t, matkanopeus vieläkin alempi. Ongelma voi olla myös, kuten aiemmilla pyörilläni totesin se, että vaikka tehot ja nopeus riittäisivätkin, mutta tunsin taitoni ja uskallukseni yksinkertaisesti riittämättömäksi kokeakseni ajoni turvalliseksi toisten kanssa samaa nopeutta.

Vielä on neljäskin, ehkä se kaikkein ikävin vaihtoehto pilata koko homma. Kokematon, koskaan aiemmin edes moottoripyörää ajanut tai omistanut ikämies ostaa itselleen liian tehokkaan menopelin, kun siihen on nyt vihdoin varaa ja aikaakin harrastukselle. Kavereillakin, ainakin niillä joiden joukkoon haluaisi kuulua, on kaikilla iso ja tehokas peli. Meillä vanhoilla miehillä, minua vanhemmilla, nuoremmillakin voi olla taskussaan ennen jopa käyttämättömäksi jäänyt, raskaan moottoripyörän kuljettamiseen tarvittava A-kortti, normaalin henkilöautoajokortin kylkiäisenä joskus saatuna.

Voi olla, että se ensimmäinen mutka motskakaupasta lähdettyä tehokkaalla pyörällä onkin samalla viimeinen mutka juuri hankitun pelin puikoissa. Ukko pyörineen löytyy kaukaa pöselikköön lentäneenä tangentin suunnasta kaarteeseen nähden; äijä hengettömänä tai vähintäin vakavasti loukkaantuneena ja pyörä lunastuskunnossa. Lähtöjä uudessa pelissä olikin eri tavalla kuin joskus 15-kesäisenä isän ostamassa tai kesätienesteillä hankitussa Pappa Tunturissa, jolla ajeltiin kylän raitilla sinisen savun saattelemana.

Motoristien joukossakin kuulee sanottavan – en minä, mutta nuo toiset pojat ovat sellaisia – minun on sanottava itsestäni, kyllä minussakin edelleen asustaa se pieni pärinäpoika joka vielä 50 vuotta enemmän ja vähemmän moottoripyörällä ajaneena haluaa joskus näyttää!

t. ariukki

Jätä kommentti

*