Olen 65v pojanjolppi

… olen myös tavan luupää. Kuulen joskus huomautettavan tähän tapaan, että ainakin me naiset olemme kaikki tässä seurassa aikuisia, täysi-ikäisiä. Pojathan ovat ikuisesti poikia vanhan sanonnan mukaan, sille minäkään en voi mitään.

Haluanko loukata toista ihmistä, minulle rakasta ja/tai arvokasta lähimmäistä, ystävää, miksei tuntematonta käyttämällä hänestä sopimatonta kieltä, nimittämällä vaikka pojaksi tai tytöksi? Kuinka ollakaan, juuri Minna Canthin päivänä sain opetuksen taas kerran, tässäkin asiassa.

Istuttiin poikien (ikähaitari 64–82v) kanssa seurakunnan Mummon kammarissa aloittamassa miesten rukouspiiriä. Yllättäen ovesta piipahti sisään naisihminen, ilmeisesti vahingossa, näin oletin. Hän ripusti takkinsa naulakkoon ja istahti pöytään seuraksemme ihan muina naisina. Seurasimme katseella, kenenkään kommentoimatta mitään ainakaan ääneen, toki hyvät illat toivotimme puolin ja toisin. Tunnistin hänet vastikään seurakuntaamme tulleeksi pastoriksi. En muista tarkkaan, lausuinko hiljaisuuden päätteeksi juuri nämä sanat: saimme pojat tyttöseuraa.

Ei siinä kauaa mennyt, kun huomasin virheeni. Pastori perusteli joukkoon liittymisensä sillä, että on aikuistyöstä vastaava pappi “talossa” ja on ottanut tavoitteekseen käydä jokaisessa srk:n toimivassa piirissä, jopa ukkojen rukouspiirissä, toki meidän piirimme vetäjä-poikien suostumuksella.

Keskustelumme aiheet pyörivät pääosin Marianpäivän tekstin ympärillä. Minna Canthin päivän teemaakin tasa-arvosta ja naisten asemasta käytiin läpi. Taisin itse ottaa asian esille, hävetti tölväisyni tyttöseurasta, älysinkö edes anteeksi pyytää, en muista?

Oma tyttäreni, selkeästi jo pastoriamme iäkkäämpi, on lukuisia kertoja minua ohjeistanut, että iskä sun kannattais joskus miettiä sanomisiasi. Nykyään tummaihoisia ei sanota ne…ksi eikä arabeja äh…ksi, puhumattakaan, että täysi-ikäisestä naisihmisestä käytettäisiin tyttö-sanaa, joku loukkaantuu näistä varmasti.

Rukouspiirikeskustelussamme kävimme läpi opitun, kasvatuksen ja ympäristön vaikutukset kielenkäyttöömme. Eläkkeellä oleva kanttorimme toi oman näkökulmansa keskusteluun. Hän kertoi, miten pahalta oli tuntunut nyt jo edemenneen vanhemman kolleegansa jossakin yhteydessä nimittäessä häntä pojaksi, voi se mennä noinkin.

Edes 25 vuotta seurakunnan palveluksessa ei opettanut minua soveliaaseen kielenkäyttöön. Muistan muutamat ikävät tapaukset näin jälkikäteenkin virassa toimiessani. Tokaisuni ja letkautukseni hävettivät, jopa itseäni. Tekemättömiksi niitä en saa vaikka haluaisin. Anteeksipyyntöäni monikaan “asiakkaistani” ei lukisi saati kuulisi. Sakastihuumoria  me suntiot perustelemme monin eri tavoin, ehkä syystä ehkä turhaan, ei sopine sekään kaiken kirkkoväen korville. Toivon vilpittömästi tämän vanhan koiran oppivan vielä elämässään, eläkkeelläkin edes jotakin uutta, vaikka siistimään kielensä ja elämään ihmisiksi. Siinäpä seuraavaan rukouspiirimme yksi rukousaihe.

Kommentit

  • Eino J. (maallikkona)

    + Mukava kuulla seurakuntaelämästä – nykyisin esim. tv-sarjoissa on mitä moninaisimpia ‘sisäpiirin’ juttuja.
    + Kuulostaa hyvältä että teillä seurakunnan vastuuhenkilöt ehtivät käymään jopa vanhojen jäärien kerhoissa, eikö vain.

    Kauppaharjoittelijoille opetettiin aikoinaan puhuttelemaan aikuisia naisihmisiä Rouvaksi ja tapa on säilynyt. Etiketin mukainen puhuttelu on käytössä esim. sairaaloissa ja virastoissa sekä myös Rouva Puhemies …

    Tottahan ammattinimike esim. pastori, kappalainen ja kirkkoherra (etenkin rovasti) olivat sulavasti käytössä, insinööri, johtaja, emäntä, työmies jne. kun ne tiedettiin …

    (kaveriporukan antamia lempinimiä olen välttänyt käyttää, sillä niistä ei sivullinen tiedä, ovatko ne ylistäviä vai esim. pilkan kannalta annettuja – käytän pääasiassa virallisia nimiä.)

  • plokkariukki

    Eino, olen kovasti ihmetellyt kuinka vähän seurakunnan toiminnasta työntekijän näkökulmasta yleensäkään puhutaan/keskustellaan. Me ns. tukipalvelujen työntekijät (entisetkin) olemme vapaammat teologisten ja hengellisten sidoksien “taakoista”. Papisto ja muu toiminnallinen puoli, kanttorit, diakonia, nuorisotyö yms. ovat melko sidottuja tiettyyn kirkon linjaan ja jopa ihan normaalit omat mielipiteet sekä ajatukset pysyvät usein suljettujen huulien takana. Oman pesän likaaminen, uran jatkokin voi olla pienestä kiinni. Verrattakoon sitä vaikka nyt keskusteluissa olevaan elokuva-alaan/ Louhimies pakettiin. Jopa naispappeus on tuonut paljon hyvää kirkkoon, alun epäilyistäni huolimatta ja sopeutuminen “tyttö/naispappeihin” tuotti minullekin jonkin verran ongelmia.

  • Eino J. (maallikkona)

    hyvin sinä osaat jutustella – näitä on ollut mukava seurata

Jätä kommentti

*