Olen metsästäjä, en tapa huvikseni, miksi sitten?

Suhtautuminen metsästykseen on joidenkin tutkimusten mukaan saanut jopa aiempaa enemmän kannatusta tai myötätuntoa. Susi tai karhu omalla ehkä sukulaisten nurkilla, puutarhoissa, koulutien varrella, tämäkö syynä metsästyksen vastustuksen vähenemiseen? Ovatko eräihmiset tulleet fiksummiksi, karttavat kohtuuntonta paukuttelua taajamien liepeillä? Edes räksyjä ja harakoita ei saa ampua kylien raiteilla niinkuin joskus nuorna miesnä tehtiin. Eivät hävinneet silloin viinimarjat räkättien suihin.

En minä, mutta läheltä liippaa. Jotakin tästä sorsaanlähtökuvasta kaipaan?

Minulla nousevat karvat pystyyn katsellessani TV:stä oranssipellearmeijoita, muotiasustein ja ökyautoin varustautuneita ”erästäjiä” hötkyilemässä kameramiesten kanssa ”riistan” perässä, edellä ja seassa. Kaikki tekniset vimpaimet, autokolonnat ja sotaisa varustus eivät taatusti ole metsästystä ja eläinten tappamista vastustavien mieleen, ei kaikkien maanomistajienkaan. Samaa väitän kalastus-ohjelmista, joissa päätarkoitus on vain pyydystää ja kuvata kala ja sen jälkeen vapauttaa se. Sekö oli Luojan tarkoitus, kun hän loi metsän eläimet ja veden kalat (kaikki eivät tykkää tästäkään lainauksesta)?

Kannatan matalampaa profiilia, tappamisen meiningin jättämistä omien (metsästäjien) joukkoon metsästysmajoille ja nuotiotulille, onko ne tuotava kaikkien töllisteltäviksi ja haukuttaviksi/arvioitaviksi jokaiseen mediaan? TV:ssä esiintyvä ”karhu-tiimi” itäisessä Suomessa on esimerkki, miten isot miehet meuhkaavat kuin me pahaiset kakarat ennen vanhaan sotaleikeissämme. Haapakosken Soukkasella inkkari- ja sotaleikeissä tapettiin toisiamme, myös puhveleita – leikisti. Siitä on kulunut aikaa yli puoli vuosisataa; aina eivät juuri jonkin aikaa sitten sodasta palanneet, ne jotka palasivat, isät ja iso-isät suosiolla touhujamme katselleet. Aseinamme olivat jousi- ja nallipyssyt, ritsat yms. Ilman kiikareita, äänenvaimentimia, etäisyysmittareita, kännyköitä, gps:siä ja muita hilavitkuttimia pärjättiin, joskus osui viholliseen kipakastikin ja itku siinä pääsi (toisilta piilossa), vaikka kohti ei olisi saanut ampuakaan, tekeville sattui.

Miksi sitten metsästän? En pysty selittämään, antamaan kunnollista ja rehellistä vastausta. Kai se on geeneissä perittyä, malleista opittu tapa ja halu etsiä jopa ravintoa luonnosta, seikkailua ja hyvien kavereiden kanssa olemista. Luonnon tasapainon järkyttyä jotakin pitää tehdä, esimerkiksi hirvikantaa pienentää, jottei enempää rytisisi, tätä voin pitää hyvin perusteltuna, kuten ”haitallisten” suurpetojen vähentämistäkin jne. Kanalintu- ja sorsajahtia en voi perustella kuin noilla ensimmäisillä syillä. Yksi, muiden huonojen selitysten joukossa  on sekin, että erällä ollessani olen senkin aikaa poissa jostakin vielä pahemmasta.

Lakia en riko tietoisesti edes pienissä, sinänsä monen metsästäjänkin älyttömiksi kokemissa asioissa. Metsälammella sorsajahdissa lyijyhaulin käyttökielto on älytön! En ammu rauhoitettua, enkä olemassa olossaan uhanalaista lintua, en edes riistaksi luokiteltavaa harvinaista eläintä, saati sorru metsästämään alueella, jonne minulla ei ole metsästysoikeutta, vaikka kiinnijäämisen riski olisi olematon. Asetetut saaliskiintiöt ovat laaditut pitämään riistakannat elinvoimaisina, en  ymmärrä metsästäjää, joka rikkoo tällaista kiintiösuositusta.

Kun menemme metsään ase kädessä, pidetään maltti mukana ja huomioidaan toisin ajattelevatkin. Jätetään turha kouhottaminen pois ja pidetään riittävät ”turvavälit ja rauhoitusalueet” niin asutukseen kuin ihmisiin. Mieluummin jätetään ampumatta kuin otetaan riskiä millään tavalla. Erällä olossa on sitä jotakin, mitä en voi aina edes sanoin selittää, nautitaan me siitä!

 

Kommentit

  • Eino J. (maallikkona)

    Hyvä pohdinta jälleen. Retorisia kysymyksiä oikeastaan.

    Erällä käynti on kansoille ja suomalaisille ollut elinehto. Metsästäjä kun oltiin (pedoille myös riistaa). Nilsiän Pisa oli 1400-luvulla (maa)oikeuden asettama karjalaisten ja hämäläisten erämaa- ja pyyntialueiden raja(pyykki). Oli se myöhemmin myös Ruotsin ja Venäjän rajamerkki. Tuo sivusi ja siinä oli jo ripaus sotaa ; Elintilaa – alueita – vallataan ja niitä puolustetaan. Haettiin ja haetaan nykyisinkin uusilta alueilta ruokaa ja parempia elinoloja.

    ”…pidetään maltti mukana …”

  • Ari Niemeläinen

    Ketkä kuvaavat ja ohjaavat nykyisiä TV:n eräohjelmia? Mielestäni erästyksestä harrastuksena ohjelmista saa vääränlaisen kuvan. On vielä meitä vanhan ajan erämiehiä/naisia, toivottavasti joku muu minun lisäkseni, jolle saalis ja varusteilla elvistely eivät ole pääasia. Metsässä ei paukutella huvikseen ja paljon, ts. aina kun vilahtaa, tällöin haavakoitakin jää väkisin metsään ja vesille. Tällainen kuva tuli itselleni esimerkiksi taannoin TV:ssa katsoessani seisojien kasvattaja/kouluttaja-pariskuntaa, aina paloi kun mahdollista. Ampumistani riistalaukauksista noin joka toinen on johtanut pudotukseen/ saaliin kuolemaan, miten sinulla? Usein vielä tuplaan laukauksen pudottakseni/lopettaakseni saaliin? Keskimäärin syksyssä ammun yhteensä noin 5–7 laukausta, siitä jokainen voi laskea saaliini määrän.

  • Eino J. (maallikkona)

    Niinpä
    kiekkorataharrastajia tunnen useampiakin – he myös metsästävät ja erottavat lajit toisistaan (tuttavani siis).

    Samoilin metsässä ja järvien rannoilla nuorempana myös metsästysaikoina, tavoitin saalista ymmärtääkseni varsin hyvin – jos olisin ollut aseistettu ja metsästystaitoinen (kortit siis), ampumataito olisi tietenkin ratkaissut mitä olisin saanut.
    Lapsuudessani sorsan metsästys alkoi keskiyöllä, ja se sai kylältä kaikki kynnelle kykenevät liikkeelle – silloin todella metsästettiin riistaa pataa varten – ei ns. harrastuksena. Metsään piipahdettiin ja hyvinä aikoina palattiin aina saaliin kanssa – kaltaisesi ammattilaiset siis.

    (neuvoja en osaa antaa, on kauan siitä kun lueskelin nuo ohjeet ja oppaat läpi, enkä ole ampunut linnun lintua, joten olen täysin maallikk. Lienee kuitenkin hyvä että asiaa harrastetaan, että JOS sattuisi pula-aika, niin edes jotkut meistä saisivat jotain pataan pantavaa – tai kattilaan!)

  • Ari Niemeläinen

    Eino toi erään asian esille, joka on minulta, kuten monelta muultakin vanhemmalta erämieheltä valitettavasti jäänyt, kiekkoammunnan. Ennen meillä oli seuralla oma rata, jossa miltei kaikki, vanhatkin kynnelle kykenevät treenasivat lentoonammuntaa ennen jahtiin lähtöä. Metsästyshaulikoilla ammuttiin ja olin yhtenä vuonna jopa seuran mestari. Sitten tulivat nämä ”puoliammattilaiset”, jotka ampuivat tuhansia laukauksia ja kiekkoja kesässään sporttihaulikoilla. Me tavalliset tolskaajat jätettiin kiekkoradat, kun ei niille horopyssy-osaajille pärjännyt millään. Nyt on omasta kiekkoradasta muistona vain betoninen lingon jalusta suonlaidassa. Nykyradoille ei vanha ukko aikamiehen ikään ehtineen Balalaikkansa kanssa lähde, kuolisivat nauruun beretta-miehet meidät siellä nähdessään. En tiedä, toisiko harjoittelu enää lisää osumia sorsamettällä, tuskin.

  • Jarko Häkkinen

    Kaipa ihmiselläkin on oltava oikeus lajinmukaiseen käyttäytymiseen.

Jätä kommentti

*