Olipa kerran pientila

jousiäes

Jousiäes

Tämä on tarina eräästä niistä sadoista savolaisista pientiloista, joilla meidän ikäluokkamme syntyi ja kasvoi kouluikään. Kansakoulun alaluokkien jälkeen suuntasimme ehkä oppikouluun tai sitten jatkettiin yläluokille, kansalaiskouluun. Osa meni lukioon tai ammatilliseen koulutukseen, jotkut jopa yliopistoon asti. Lasten häivyttyä maailmalle vanhemmat usein muuttivat leveämmän ja ehkä helpomman leivän toivossa rintamaille ja maalikyliin. Tämän tilan isäntäväki suuntasi ennen eläkeikää jonnekin sahalle laudanvetoon, näin oli tapana sanoa. Töitä löytyi puutavarateollisuuden parissa yli viisikymppisillekin.

Sodan jälkeen rakennettiin kouluja muutaman savun kyliinkin, väkeä riitti monilapsisista perheistä kahden ja kolmen opettajan opinahjoihin. Kun oli näppärä käsistään tai kova urheilemaan, kelpasi opettamaan kädentaitoja, voimistelua ja urheilua syrjäkylän kakaroille. Seminaarin käynyt kansankynttilä keskittyi lukuaineiden opettamiseen.

70-80-luvulla tapahtui jotakin. Mökit tyhjenivät ja pienet tilat myytiin usein pilkkahinnalla ulkopuolisille, pilkottiin ehkä omalle väelle kesämökkitonteiksi ja kaupunkilaisten harrastemetsiköiksi. Äpylit ja Polle joutivat korkelaitaiseen, usein itkun kanssa. Pellot istutettiin koivun ja kuusen taimilla. Kangasmaat hakattiin aukoiksi, aurattiin tai laikutettiin männyntaimille kasvualustaksi. Me juuri kaupunkilaisiksi asettautuneet nuoret puoliskoinemme tulimme viikonloppuina istuttamaan aukkoihin männyn taimia, joskus tekemään risusavottaa, niin ne, joilla oli vielä jokin yhteys kotikunnaille, maihin ja metsiin.

hankmo

Hankmo

Hankmot, äkeet, aatrat, niitto- ja haravakoneet ja kaikki maanviljelyyn liittyvä kalusto jäivät pellon reunaan ja sortuviin latoihin toimettomiksi. Jotkut ovat myöhemmin hinanneet ne kesämökin pihaan näytille kertomaan lapsenlapsille entisistä hyvistä ajoista, jolloin töitä paiskittiin aamusta iltamyöhään. Tuohon aikaan syötiin oman pellon viljasta, omassa riihessä puitua, kylän myllärillä jauhatettua ja omassa leivinuunissa leivottua leipää. Polle rouskutti iltaisin pellon kulmalla lieassa heinää ja lehmät kirmasivat juoksujalkaa niityllä sinne ensi kertaa päästyään. Vielä kotona olevat lapset pitivät lehmisavuja lypsypaikalla, jotta äiti sai rauhassa kärpäsiltä ja paarmoilta lypsää Mansikkia niitynkulman veräjän vierellä. Oi niitä aikoja.

olkisilppuriko?

Olkisilppuriko?

Nyt tämän ”edesmenneen” pikkutilan entiset pellot on vähintäin kerran harvennettu, osa lyöty aukoksi hyvin kasvaneesta, jopa halvasta teollisuuden puuraaka-aineesta. Peltotyövempaimet häviävät rehottaviin pajukoihin umpeen kasvaneen sarkaojan kupeessa. Puimakoneesta ja olkisilppurista kertovat lähimetsässä vain jotkut sieltä sammalen seasta pilkistävät osaset.   Näillä välineillä työskennelleen maajussin arkipäivät olivat ennen työntäyteisiä. Talvikaudet hän rahjusti Pollen kanssa savotoissa yhtiöiden tai valtion metsissä.

puimakone vainaa

Puimakone vainaa

Pikkukylien pikkutiloilta tulleet lapset ovat jo pääosin eläkeläisiä. Monet heidän lapsistaan ja lapsenlapsistaan ovat vailla työtä. Jotkut kaipaavat jopa takaisin noille syrjäkylille, niiden metsiin ja entisille pelloille. Kaukana sieltä ovat kaupat, apteekit, lääkärit kuin soittoruokalatkin. Mutta mitäpä peltotilkuilla, muutaman hehtaarin metsäplänteillä, hevospeleillä, kuin eläkeläisilläkään enää nykymaataloudessa on virkaa, ei yhtikäs mitään! Pitää olla satoja hehtaareja manttaaleja, satoja päitä karjaa ja jokaiselle työkoneelle oma paripyörillä varustettu nelivetotraktori erillisjousituksin, suurella velalla ostettu valmetti tai mitä jondeerejä niitä onkaan.

Perkele, sähkönkin katkaisevat ensi kuussa, jos ei eurot kilahda voimayhtiön tilille. Ennen oli paremmin, ei ollut edes sitä sähköä!

 

Kommentit

  • Jari Holopainen

    Hei. Kiitos mainiosta jutusta. Näin se maailma muuttuu. Katson parvekkeelta koivun lehtien kasvua, ja siinäpä se yhteys maahan tällä hetkellä on. Olen voinut muuttua erään kirjailijan käyttämää käsitettä lainaten huoneihmiseksi. Vuodenajat ovat hävinneet.
    Suomessa hallitukset ovat pitäneet huolen siitä, että maaseudulla työtä riittää toimeentulon kustannuksella. Pienten tilojen metsänmyynnistäkään ei paljoa jää käteen, jos yhtään. Se voi olla yllätys monelle.

  • Ari Niemeläinen

    Jari, mikä on oman maan vetovoima? Olen duunarin lapsia tehdaspaikkakunnalta, mutta jokin omassa maassa kiehtoo. Omistamme kolme tilaa, yhteensä vaille kaksi hehtaaria, mutta mökin ja rintamamiestalon lämmittämiseen tarvittavien puiden teossa omassa takametsästä on taikaa. Harmitti kovasti vaimon perikunnan maidenkin meno ulkopuolisille, vaikka itsellä niiden lunastamiseen ja pitämiseen ei olisi ollutkaan mahdollisuutta.

  • Jari Holopainen

    Jospa kyse on muahengestä. Keillä sitä on tai suhde siihen, oman maan välityksellä suhde maahan kehittyy eri tavalla kuin vaikkapa puistoon. Kävelin hetki sitten pienen iltalenkin viereisessä puistossa – yhteismaa/metsä jättää jotenkin luontosuhteen etäiseksi, vaikka virkistävää kävely siellä onkin. Uskon maanomistamisen kehittävän suhdetta myös paikan henkeen, sitä kiintyy ympäristöönsä eri tavalla kuin vuokralla asuessa. Vanhan kansan tuntema irtolais-termi voisi hyvin kuvata kokemusta.

Jätä kommentti

*