Oma asiako?

Kulunut vuosi on palauttanut mieleen vuoden 1988, joka omalla kohdallani muistutti olosuhteiltaan monella tapaa kulunutta koronavuotta. Palvelin YK:n rauhanturvatehtävissä Libanonissa. Se vuosi oli kahden pienen lapsen perheen isälle opettavainen ja välillä mieltä raastavakin kokemus. Oman mielen hallinta ja mahdollisuudet läheisten kanssa olemiseen ja tekemiseen olivat silloin kuin nyt korona-aikanakin vaikeat. Ympärillä kokoaikainen uhka, jopa hengenvaara ja itse et asialle voi tehdä paljoakaan muuta kuin toimia tiukasti annettujen ohjeiden mukaan välttääksesti joutumasta itse vaaraan ja olla aiheuttamatta toisille, silloin palvelustovereille jopa hengenmenoon altistavia tilanteita. Läheisten ikävä välillä suorastaan raastoi rinnassa. Näistä asioista on kyse tässäkin ajassa, vaikka läheiseni ovat nyt tuhansia kilometrejä lähempänä.

Lähes poikkeuksetta toimialueella noudattettiin ohjeita. Ihan kaikki eivät kuitenkaan aina niin tehneet, joku kuoli, loukkaantui, haavoittui tai sairastui ja syynä saattoi olla välinpitämättömyys tai jopa tietoinen riskiotto seurauksista välittämättä. Sekin on todettava, riski oli aina olemassa omista tekemisistä huolimatta vaikka kuinka noudatit ohjeita ja käskyjä.

Koronan kanssa Suomessa ja siviilissä jokainen omalla kohdallaan tuntuu voivan tehdä lähes miten lystää, sanktioita viranomaisten ohjeiden noudattamatta jättämisessä ei juuri ole. Toisen saattaminen vaaraan tietoisestikin on mahdollista, se on jo vakavampi juttu ja ei kuitenkaan jokaisen oma asia, vai onko?

 

Viimeaikaiset mielenosoitukset ja ihmisten toiminta välittämättä hyvää tarkoittavista ohjeistuksista on mielestäni järkyttävää. En toivo kenenkään mielenosoittajan ja kapinoitsijan, ilman maskia yleisissä sisätiloissa liikkuvan, liian lähelle tunkevan, jne saavan tartuntaa ja kärsivän tekemisiensä seurauksista, ei niin. Hän voi toiminnallaan tartuttaa kanssakulkijan, läheisensä ja seuraukset johtavat jopat kuolemaan. Sairaanhoidon lähes tahallinen lisäkuormittaminen on edesvastuutonta.

Nyt meillä on puhelimet ja näköyhteyskin nykytekniikan avulla läheisiin ja ystäviin, mutta fyysinen läheisyys puuttuu. Lapset ja lapsenlapset voivat asua lähellä, samoin omat vanhemmat ja muu lähisuku, ainakin meidän perhepiirissämme varotaan viimeiseen asti liian liki menemistä varjellaksemme riskiryhmäläisiä ja tautia muutenkin pelkääviä. Onko väärin ottaa toiset huomioon? Onneksi minulla on puoliso, yksinäisyys ei pääse niin raastavaksi, yksinäisyys on vakava uhka- ja vaaratekijä monen mielenterveydelle.

Minunlaiseni ihminen on tottunut harrastamaan ja sosiaalisiin kontakteihin kodin ulkopuolella, ajan vaikutuksen arvaat. Joskus pinna on todella kireällä, sitä en kiellä. Ulos lähden aina kun se on mahdollista ja luonto palauttaa nopeasti kiehahtavan mielen. Onneksi meillä Suomessa ulkonakaan ei tarvitse kantaa rynnäkkökivääriä mukanaan turvaksemme oloamme, kuten silloin vuonna 88 Libanonissa. Suomiloma läheisten kanssa kotimaassa oli rt-isälle kuin varmasti perheellekin ensiarvoisen tärkeä. Silloin ladattiin molempien osapuolten akkuja hetken ja palattiin taas sotatantereelle rauhaa turvaamaan.

Tämän koronasodan loppu on vielä hämärän peitossa, mutta toivossa eletään. Jaksetaan nyt uskoa ja noudatetaan viranomaisten ja asiantuntijoiden ohjeistuksia, onko se liikaa pyydetty? Vaikka ympärillä paukkuu, liitokset natisee ja välillä ahdistaa, joskus tämän kurjimuksen on päätyttävä. Luotetaan rokotusten tehoon ja jaksetaan välttää niin miinoja kuin näkymättömän vihollisen väijytystäkin ja pidetään tämän päivän ”rynnäkkökiväärit, sirpaleliivit ja kypärät” mukana, eli maskit kasvoilla ja turvavälit muistaen, toimitaan ohjeiden mukaan, niin emme itse joudu niin suureen vaaraan, emmekä aiheuta enää lisävaaraa läheisillemme ja muille kanssaeläjille.

Tällä viikolla ariukki suuntaa ulkoilunsa Nokian lähiseudun lintutorneille, metsiin, virtaavien ja sulien vesien äärille tarkkailemaan muuttolintujen paluuta. Joutsenpari ilahdutti muutama päivä sitten ylilennollaan lähes kerrostalomme kattoa hipoen. Mustarastaan laulua olen kuunnellut parina aamuna lenkillä ollessani, alkaa olla kevät. Suuntasin kevään ensireissun Suonenjoelle Suonteen rannalle, siellä oli vielä täysi talvi ja lunta mökin pihassakin kahlata asti. Nyt lumet saavat kyytiä kelien lämmettyä, otetaan keväästä kaikki irti, kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu. t. ariukki

Jätä kommentti

*