Onko 67-vuotias vanha?

Johtuneeko SavoBlogi-blogistien kuin lukijakuntammekin ikäjakaumasta, aika usein täällä kirjoitellaan eläkeikäisiä ja vanhempaa väkeä kiinnostavista asioista, tämä hyvä minulle? Itselläni on menossa vasta 67:s ikävuosi, olenko vanhus vai mikä, ainakin eläkeläinen.

Kotikylälläni Haapakoskella, pienellä tehdaspaikkunnalla Suonenjoen ja Pieksämäen puolivälissä, 67-vuotias mieshenkilö oli vielä 50 ja 60-luvulla vanha, useimmat tuon ikäiset jo turpeen alla Siilin hautausmaalla. Kova tehdastyö ja sotakin vaati veronsa. Hota-pulveri ja kamferitipat olivat lääkkeet joilla hoidettiin sairaudet ja vammat nyrjähdyksistä sepelvaltimotautiin. Pahimmissa tapauksissa marssittiin ”Tippa-Iitan”, tehtaan sairaanhoitajan vastaanotolle. Vain kuolemansairaus esti työhön menon tehtaalle. Oliko tuolloin sepelvaltimotauti-diagnoosia olemassakaan, veritulppaan, verensyöksyyn tai aivohalvaukseen ukot heittivät henkensä, moni jopa työmaalle?

Tänä päivänä jos minun ikäistäni erehtyy sanomaan vanhukseksi tai jopa senioriksi, helposti siitä vedetään porot nokkaan, ollaan muka niin peevelin nuorekasta. On viagrat, hormoonit ja monivitamiinit. Mummot ja papat ovat viriilejä ja toimintakykyisiä asiaan jos toiseenkin, vanhempanakin. Joskus käydään ottamassa lisävirtaa terveyskeskuksessa tai lasareetissa sydäfilmikoneesta tai defibrillaattorista ja mitä hilavitkuttimia niitä onkaan. Kuntosaleille eläkeläisten lisäksi mahtuvat juuri ja juuri ne nuoret, jopa muullakin konstilla kuin raudalla lihaksiaan kasvattavat, kaapin näköiset miehet ja ”kike elomaa”-vartaloa hakevat neitoset. Meille useimmille eläkeläisille kuntosali on pelkän pullistelun lisäksi sosiaalinen seurusteluareena ja sairauksien päivityspaikka. Rauta on tullut huomattavasti painavammaksi kuin aikanaan. Jos tangossa tai prässissä nousi joskus 100 kiloa, nyt maksimit pannaan 30:een kiloon ja näin lääkärin rasitustestiä odotellessa 15 kiloakin riittää. Pihamaan auraukseen ei ennen kutsuttu traktorimiestä, vaikka lunta olisi tullut puoli metriä, nyt kymmenessä sentissä on puolet liikaa, jotta kolalla jaksaa puhkaista autolle väylän viidentoista metrin matkalle lähikadulle.

Onneksi minulla on ikioma bändimme ja mieskuoro, seurakunnan piirit ja saunaillat, metsästys- ja kalakaverit, vaikka joka päivälle ja illalle menoa jos on halua ja terveyttä. Usein joku soittelee, kun jostakin toiminnasta on ollut poissa, eikä edellisellä kerralla ole tullut maininneeksi syytä poisjäännille.

Tiedän monia ikäisiäni, sekä nuorempia että vanhempia, jotka eivät tahdo löytää oikein mitään tolkun puuhaa tai ajanvietettä, silloin sairaudet ja vaivat ottavat yliotteen elämässä. Eivät ne jomotukset ja flimmerit minnekään, ainakaan kaikki häviä, vaikka painaisimme koko ajan tukka putkella, kenellä sellainen vielä on. Vähemmän kun joutaa vaivojaan miettimään ja on sosiaalista kanssakäymistä sopivissa määrin, elämä olisi ja on varmasti tällöin enemmän vaivoistakin vapaampaa. Sinä eläkeläinen jolla on vielä voimia ja tarmoa, saisitko edes yhden kotiinsa jämähtäneen, ehkä yksinäisenkin houkuteltua mukaan vähäiseenkin harrastukseen tai toimintaan? Olisiko se iso vaiva, hänelle se saattaisi olla tie uuteen ja parempaan elämään?

Kommentit

  • Eino J. (maallikkona)

    Niin,
    jälleen hyvä pohdinta, laitoin aiemmin jo pystypeukun.

    Lapsuudessani todella viisikymppisiä pidettiin vanhoina, juhlat olivat lähempänä hautajaismuisteloja, jos kohta iloisia. 60:set ja sitä korkeamman iän juhlat olivat arvokkaita, joskin niitä oli lapsuudessani vähän. Muita seuroja pidettiin kylällä huomattavasti enemmän.

    Luin äskettäin japanilaista kirjallisuutta. Japanissa oli ollut sellainen tapa, että yli 70 vuotiaat naiset oli lähetetty eräälle vuorelle, siis pois jaloista. ja Intiassa eräin seuduin iäkkäät miehet olivat lähteneet vaeltamaan.

    Tuolla vuorella oli asuntoja, joten kaiketi se oli ollut entisajan vanhainkoti, ja Intiassa taitaa tareta kerjuulla läpi vuoden. jotta että valitaan vaikka näistä.

Jätä kommentti

*