Onko tämä kaikki tarpeellista?

Rakastammeko me suomalaiset ja savolaiset erityisen paljon kuulla, nähdä, lukea ja kirjoittaa ikävistä asioista? Mediat röykyttävät, Savon Sanomat mukaan luettuna, totta kai, Kuopion Hermannin tapahtumista, Brexitistä, Trumpin öykkäröinnistä ja oman hallituksemme hölmöistä päätöksistä ja hallitusohjelmasta opposition äänellä ja tietenkin Postin johtajan erosta. Uutiset ovat olleet tähän saakka kohdallani katsotuin, kuunnelluin ja luetuin osa mediaa, mutta nyt olen kyllästynyt negatiivisten ja ikävien asioiden jauhamiseen.

Lapsia ei uskalla laskea lähellekään TV:ta ja lehden lukemistakaan en suosittele alaluokkalaiselle. Jos he ovat ahdistuneet tähän mennessä sotauutisista, ilmastokatastrofin kuvista ja teksteistä, viimeistään nyt alkaa pieniä pelottamaan kouluunmeno. Herkemmät aikuisetkaan eivät uskalla hevin ulos lähteä, he pälyilevät pelokkaasti ympärilleen, missä lähin uhka vaanii. Mummot haalivat itselleen aseita ja nyrkkirautoja bingoon menonsa turvaksi ja itsepuolustuskurssit täyttyvät hermonsa menettäneistä opiskelijoista. Koulut tyhjenevät normaaleista opinhaluisista nuorista ja tilalle tulevat tappeluita, aseita rakastavat ja väkivaltaohjelmia yökaudet tuijottavat huppupäät.

Itselleni on kertynyt kokemuksia hurjemmastakin ympäristöstä lasten, nuorten ja herkkäluontoisten aikuisten elää eli sotatoimialueelta. Siellä yritimme mahdollistaa siviilien asumisen, työnteon ja opiskelunkin sodan keskellä, joten minun nahkani ja korvani kestänevät tämän päivän uutisoinninkin, mutta miten on ennen niin turvallisessa Suomessa ja kotikylälläkin ikänsä asuneiden ja asuvien laita? Meitä kun tuntuu uhkaavan joka nurkalla, koulussa, puun takana ja lähimetsässä vaaniva asemies, bedofiili, susi, karhu tai ilmastokatastrofi?

Tämän aamun Savon Sanomista etsin isompaa otsikkoa jostakin myönteisestä asiasta, ei ollut mitenkään helppoa löytää, sentään urheilu- ja kultturisivustoilla löytyi jotain positiivistakin.

Telkkarissa alkavat poliisisarjat, murhamysteerit ja ainakin mainokset illan tirkistelyohjelmista pyöriä jo päivällä ja alkuillasta, parhaaseen lasten TV-katselun aikaan. Onneksi minun lasten lasteni telkkarin katselu sallitaan vain aikuisten läsnäollessa tai lastenohjelmien aikaan ja katseluaikakin on rajattu hyvin lyhyeksi. Tiedä sitten, miten ”ulkona” pienokaisemme ovat koulussa ja tarhassa kavereiden pihakeskusteluissa, joissa käsitellään edellisen illan tai aamun telkkariohjelmien sisältöjä ja joutuvatko he tämän tietämättömyytensä takia jopa kiusattujen listalle?

Kaipaisin enemmän keskustelua uutisoinnin ja esimerkiksi telkkariohjelmien sisältöjen vaikutuksista lasten ja nuorten hyvin- tai pahoinvointiin. On sanottava sekin, että huumoriksi tarkoitettuihin ohjelmiin kaipaisin enemmän hyväntahtoista ja ei aina toisia mollaavia, rienaavia sketsejä ja vitsejä. Nyky TV-huumori koostuu suurimmalta osin julkkisten kertomista, muka nokkelista kaksimielisyyksistä ja toisten tekemistä möhläyksistä ja vahingoista, tämä tuntuu olevan kauhean hauskaa ja vitsikästä, mikäli olen ymmärtänyt ohjelmissa esiintyvien keskinäisestä naurun räkättämisestä mitään, minun huumorintajuuni eivät tällaiset oikein uppoa. Huumoriohjelmille tuli stop.

Omasta telkkaristani taitaa tällä hetkellä löytyä ”vain” parikymmentä kanavaa, kun en omista ainuttakaan maksullista kanavakorttia. Joskus surffaan toivossa eläen löytääkseni jotakin mielenkiintoista katsottavaa, mutta usein on pakko sulkea ruutu ja siirtyä taas kerran jonkin mielenkiintoisen kirjan pariin. Seppo Ylösen kirjoittama Mamman pojat on nyt luvun alla oleva teos, se kertoo Kyproksella aikanaan palvelleesta suomalaisesta rauhanturvaaja-porukasta, aseet puhuivat silloin sielläkin. Tulisipa joskus aika, että rauhanturvaajia saati poliisia ei enää tarvittaisi!

Kommentit

Jätä kommentti

*