Onnen murusia

Olen lähiaikoina kovasti pohtinut, saanko ja voinko olla iloinen ja nauttia omalle kohdalleni sattuneista ja tulleista onnen murusista? Syynä tähän lienee niin kovin monelle läheiselle ja vieraammillekin koituneet murheet ja epäonnistumiset. Eivät kokemani onnenhetket välttämättä kovin kummoisia ole oikein kunnon onnenpotkujen rinnalla, kun en ole lottovoittoa tai edes isoa perintöä Ameriikan tädiltä saanut, ne kai niitä oikeita kunnon onnentuojia ovat – vai ovatko? Jotakin positiivista ja kovasti iloa tuottavaa olen osakseni jostakin syystä lähiaikoina saanut, jopa ilman minkäänlaista omaa ansiota, yrittämisen tai edes työnteon tuloksena hankittua. Muutama esimerkki tekee mieleni kertoa.

Talvi- tai hiihtolomaansa viettävä jälkipolvi kävi ilahduttamassa ukkia ja mummia usean päivän ajan täällä periferiassa. Ajeltiin yhdessä mopolla, käytiin uimahallissa uimassa, ABC:llä syömässä lihapullat, laavulla makkaran paistossa, pelattiin monenlaiset pelit ja luettiin iltasadut päivän päätteeksi. Vaikka ukki olikin puolikuntoinen palattuaan juuri onnistuneesta, pienestä sydänoperaatiosta Mikkelin sairaalasta, välillä happea vedettyään jaksoi hän touhuta taas ipanoitten kanssa ja meitä nauratti kovasti.

Ukki sai vuosia toivomansa, lähes ikäisensä veteraanimoottoripyörän ja vielä kohtuu hintaan, nyt vain entiselle kun löytyisi ostaja, se kävi liian painavaksi edes tallista ulos peruutettavaksi. Jonnekin ovat ennen niin riskiltä mieheltä voimat kadonneet? Sen verran vielä poweria ukkiin jäi, että vain kolmanneksen edellisen pyörän painoinen ”uusi” Ifa lähtee tallista ilman apuvoimia ja ensi kesänä saavat pikkuiset kyytiä taas entiseen malliin vähän erilaisella motskalla.

Maanantaina päästään poikien, siis eläkeläisukkojen, kanssa vaihteeksi treenaamaan ja harrastamaan musisointia kevään ja kesän muutamaa keikkaa varten. Krokotiilirokki panee taas sukat jalassa pyörimään ja Vanha kotiseutu-biisi kajahtaa Karttulan korvessa.

Mieskuoron harjoitusilta on tänään ja solistina naapurin 9-vuotias Eikka-poika, on meitä poikia raitilla siis muitakin kuin pelkästään rollaattoriporukkaa.

Eilen minut hyväksyttiin oikein kolmen miehen delekaation voimin paikalliseen, vanhoilla moottoripyörillä erilaisissa tapahtumissa vierailevaan ja muutenkin porukassa kruisailevaan ”kerhoon”, sanoisinko melkein liivijengiin. Kriteerit jengiin pääsylle ovat ehdottoman tiukat: pyörässä ei saa olla levyjarruja, ei muovisia lokasuojia, ei valuvanteita eikä sähköstarttia. Pyörän ja miehen ikä yhteenlaskettuna on oltava yli 100 vuotta ja vielä muutama muu salaisuudeksi jäävä vaatimus kuuluu kandidaattiparin täyttää. Katselmuksessa pyörä museorekisteröintitodistuksineen läpäisi testin, samoin kuski kuulustelussa osoittamallaan vakaumuksella ja ehdottomalla lupauksellaan pitäytyä reilussa hengessä ja herran nuhteessa kerhon säännöissä.

Saanko minä ja saanhan minä nauttia täysin siemauksin näistä kohdalleni osuneista onnen murusista, vaikka en niiden eteen ole mitään sen kummempaa tehnytkään? Kiitollinen olen, tosi kiitollinen, niin saamastani elämäni jatkoajasta kuin näistä muistakin lahjoista, joita en ole itse ansainnut. t. ariukki

Kommentit

  • Luontomiäs

    Hieno pyörä. Onkoon tuo takimmaenen satula, jos halluu vähän kyyrymmässä ajjoo.

    Tunnut ymmärtävän onnen. Ne just monesti on niitä pieniä arkisia asioita.
    Monet ei sitä ymmärrä, eikä hoksaa.

  • plokkariukki

    Tuota kyyryssä ajelua pittääkin kokkeilla kun tiet sullaa. Aenahe kauhukahva on poestettava jos niinku takasatulalta. Tarakkatakkii oon harkinnu jos kiihytyskilipailuihin tuonne Motoparkkiin meinoes, siellähän ne ihan maakkuulta ajeloo. On nimittäin sen verran lyhyt runko Ifassa, että muuten jäes takapuol kokonaan ulukopuolelle suoran starttiviivalla. Tämä se on oekkeen motivuatioväline ja unohuksentekokone jotta jomotukset unehtuu kun heittää lentäjänhatun elikkä kypärän kartsalle lähtiessä piähän.

Jätä kommentti

*