Onnenpekka

Olen monella tapaa onnenpekka. Olen eläkeläinen joka toistaiseksi saa nostaa kerran kuussa reilusti toista tonnia eläkettä, sillä pärjään mainiosti. Asun ikiomassa rintamamiestalossa vaimoni kanssa täällä periferiassa, ei ole enää velkaakaan. Täällä on tilaa liikkua ja harrastaa vaikka mitä, kaikista maailmalla riehuvista pandemioista ja muista, jopa sotilaallisisita uhkista huolimatta.

Minun ei siis kohtuullisista tuloistani ja pienistä menoistani johtuen tarvitse toistaiseksi etsiä edes asehankintalobbarin hommia lisätäkseni tulojani. Viittaan tässä purkauksessani eilen esille tulleeseen uutiseen, jossa mm. hävittäjähankintoihin on sotkeutunut entisiä lennostojen ja puolustusvoimien kenraaleita. Olen reservin vääpelinä erittäin hyvin koulutettu ja viimeksi  parikymmentä vuotta sitten olin jopa kertausharjoituksissakin ja sitä ennen muutaman vuoden välein useinkin. Tunnen puolustusvoimien ja jopa rauhan turvaamisen, nykyään kai kriisinhallinnan alalla tarvittavan kaluston tarpeet ja toimintatavat, onhan kokemukseni siltäkin alueelta vasta reilun 30 vuoden takaa, joten vientiä tietotaidolleni saattaisi olla näissäkin asioissa. Sanottakoon nyt suoraan, ei kiinnosta! Turha puol.min. Kaikkosen tai muidenkaan herrojen on tulla kyselemään minua apuun ja ansaitsemaan lisätienestejä eläkkeellä, maksakoot pestistä miten paljon tahansa. Annan ilomielin nuorempien työtä ja rahaa vailla olevien hoitaa nuokin hommat.

Mikä näitä vanhoja kapiaisia vaivaa, kun lähes jokaisen on yritettävä johonkin eläkehommaan, vaikka ovat vapautuneet täysin palvelleina vakinaisesta ja nauttivat vielä huomattavasti isompaa eläkettäkin kun meikäläinen? Eivätkö ne ole saaneet tehdä tarpeeksi työtä aikanaan puolustusvoimissa vai luulevatko olevansa oikeasti korvaamattomia?

Itsestäni piti puhuman ja harrastuksistani näin karanteenin keskellä. Mökille en ole uskaltanut puuntekoon. Kuulunee toiseen kinkerikuntaan, vaikka matkaa sinne onkin vain 50 kilometriä. Olen uskonut pääministerin käskyä toistaiseksi, nyt ei ole aika mennä mökille. Kaupassa käyn kerran viikkoon vältellen kontakteja ihmisten kanssa, helppoa se onkin, koska kiertävät minua kuin ruttoa, olen potentiaalinen viruslinko suupalttiudestani johtuen. Kassalle hymyilen vain toisesta suupielestä korttia vilauttaessani ja ryntään autolleni kyyryjuoksua täpötäyden ostoskärryni kanssa.

Kotiin tultuani junttaudun motskakoppiini vuosimallin 55 Ifa RT 125 moottoripyöräni kimppuun ja vedän oven perässäni lukkoon. Panen Steppenwolfin Born to be Wild-levyn soimaan ASA:n retrostereolevysoittimeen. Edes naapurin Jorma eikä muutkaan uteliaat pääse vahingossakaan änkeämään viittä metriä lähemmäs ja tutkailemaan upeaa, uutta hankintaani. Kohta se on iskussa hyökkäämään keväiselle asfaltille, sitähän ei ole kai toistaiseksi kielletty. Eilen sain pyörään ehjän nopeusmittarin ja vain mittarista taka-akselille menevä vaijeri vaatii enää korjausta. Se on vioittunut vanhan mittarin jäätyä jumiin. Ensin koetan korjata vanhan vaijerin, on siinä ariukilla pähkäämistä, miten noin 10 senttiä tuhoutunutta pätkää korvataan uudella. Uutta varaosaa ei ihan helpolla löydy tuon ikäiseen pyörään, mutta onpahan puuhaa vanhan ehjäämisessä.

Ulkoilemassa käyn kahdesti päivässä ja joka kerta jatkan hiukan lenkin pituutta, nyt alkaa kulkeminenkin jo maistaa. Vasen takajalka rajoittaa hölkkäämään alkamista, mutta hienoa päästä syksyn jälkeen taas liikkumaan, kiitos siitä kuuluu mainiolle lääkärikunnalle .

Miksikö onnenpekka? Oli ihan lähellä ettei muutettu eteläisen Suomen ruuhkaan kerrostaloon. En olisi jaksanut turjottaa siellä neljän seinän sisällä karanteenissa kuukausitolkulla. En sielläkään olisi saanut tavata ukin pieniä ilontuojia, yhtä lähellä ovat täällä periferiassakin katsottuna kännykän ja läppärin näytöllä. Onneksi ovat nämä nykyajan vempeleet ja toistaiseksi osaan niitä jopa käyttää, kaikilla ei ole asiat näin hyvin. Pärjäillään!

Jätä kommentti

*