Onni yksillä, kesä kaikilla

Eeva-Riitta käsitteli Kolmosvaihteella-plogitekstissään onnellisuus-teemaa ja se sai minutkin pohtimaan samaa aihetta omasta näkökulmastani. Pidin itseäni myönteisenä jopa onnellisena ihmisenä, mutta eipä sitä olotilaa ikuisesti kestänyt. Aiemmin pääosin myönteinen elämäkuvani ja aurinko elämästäni häippäsi harmaiden, jopa mustien pilvien ilmestyessä aikanaan taivaalle. Terveys tai paremminkin sairaus on yksi myönteisen ilmapiirin illuusiota helpoimmin horjuttavista asioista. Monet asiani ovat tällä haavaa kohtuullisen, jopa erittäin hyvällä mallilla, paitsi terveys.

Edellisen kerran olin tällaisten negatiivisten ajatusten keskiössä tasan 15 vuotta sitten. Työssäni seurakunnassa tapahtui tuolloin isoja muutoksia seurakuntaliitosten myötä. Virka- ja toimenkuvamme menivät uusiksi, monet vanhat työntekijät ”saivat lähteä” ja laajemman työyhteisön ilmapiirin koin menneen todella ahdistavaksi. Terveyteni alkoi reistailla pahemman kerran. Yli viisikymppisen miehen työmäärä ja vastuu kasvoi mielestäni kohtuuttomaksi, osin siitä syystä, että muidenkin työntekijöiden sairastavuus lisääntyi huomattavasti ja tuli paljon sairauslomia. Sijaisia palkattiin vain pakon edessä, joskus tuntui kuin olisi pitänyt olla kolmessa paikassa yhtä aikaa. Kirjasin päiväkirjaani silloisia tunnelmiani. Ne eivät ole miellyttävää luettavaa vieläkään, sydänalasta kouraisee edelleen toivottomalta tuntunut tilanne. En ollut koskaan aiemmin sairastunut niin kokonaisvaltaisesti ja syynä oli lähes kokonaan henkinen paine. Ajatuksiini ei kertakaikkiaan mahtunut muuta kuin työ ja miten siitä selviän.

Minäkin olen psykofyysinen olento, liekö oikea termi? Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Olen tietyissä asioissa pilkuntarkka ja turhan vastuuntuntoinen ihminen, ollut sitä lapsesta lähtien. Liekö geeneissä, opittua vai kasvatuksen tulos? Minussa on, Luojalle kiitos, myös ollut ominaisuus, että pienikin onnistuminen vie ajatukset pois epämiellytävistä asioista. Jossakin kulkee kuitenkin se veteen piirretty raja, jolloin selkäranka taittuu, jopa murtuu. 15 vuotta sitten loppiaisena tuli yksi tällainen raja vastaan jumalanpalveluksen aikana seurakuntamme eräällä sivukylällä. Takana oli kiireinen joulun aika seurakunnassa. Jo menomatkalla päivän toiseen jumalanpalvelukseen oli Ari-suntio ajaa lepikkoon syödessään eväitä ajaessaan kyseiselle paikkunnalle. Siellä olivat lumityöt ja hiekoitukset, kaikki ennakoivat työt tekemättä monien päivien ajalta työkaverin jouduttua sairaalaan. Itse tilaisuuskin piti valmistella ennen kirkkoväen, papin ja kanttorin saapumista paikalle, en ehtisi millään – mittani oli tullut täyteen.

Joka paikkaan koski, kiireestä kantapäähän, ahdisti, olin lopussa. Seurauksena kolmen kuukauden poissaolo työpaikalta. Palasin työhön, mutta en palautunut koskaan entiselleni. Tunnollinen työntekijä oli saanut ”palkkionsa”.

Odotan pääsyä sydämen varjoainekuvaukseen. Olenko minä marisija, rasitanko terveydenhuoltoa turhilla tuntemuksillani ja valituksillani, näin helposti ajattelen, olenhan “onnellinen” suomalainen mies. Jos pumpun sepelvaltimot ja läpät ovat kunnossa ja muutakaan elimellistä vikaa eivät hyvin koulutetut lääkärimme Ari-pojasta löydä, vaikka toki tätä toivon, entä sitten? Ahdistus, masennus ja luulotauti, siinäkö syylliset monen muunkin eläkeläisen ravaamiseen ”pikkuvaivoineen” lääkäripäivystyksessä? Miten ne oikeasti sairastavat lapset, nuoret ja yksinäiset, turvattomana kotonaan, pelko mielessä sairauskohtausta tai kaatumista pelkäävät vanhukset, mitä heille pitäisi tehdä? Nyt ymmärrän heitäkin joilla jäytää tunne mielessä, kaikki ei ole nyt kohdallaan, mutta mitä se on ja tutkimuksiin ei pääse kuin korkeintaan pitkällä viiveellä, kukaan ei minua usko. Näitä ihmisiä ei juuri auta tieto siitä, että pohjoismaita, jopa Suomea asustaa Euroopan, koko maailman onnellisin kansa.

Kommentit

  • Eeva-Riitta Piispanen

    Kiitos, Ari, pohdinnasta jonka herätteenä oli kirjoittamani teksti. Lienemme kumpikin sen ikäisiä, että olemme nähneet elämän valo- ja varjopuolia. Ainoa keino erottaa ne, on kokea molempia. Jos ei koskaan ole onneton, ei enää erota, mikä on onnea. Onnellisen kansan keskuudessa on liian monta sairasta, uupunutta, työtöntä, köyhää, yksinäistä. Sitä emme edes omassa onnen tunteessamme saa koskaan unohtaa. Hyvän tekeminen oli mainitun tutkimuksen mukaan suomalaisia onnellistuttava hyve. Olemme tottuneet luottamaan myös hyvinvointivaltion palveluihin, kuten toimivaan terveydenhuoltoon. Valitettavasti niin kansalaiset ja terveyden ammattilaisetkin olemme saaneet liian kauan odottaa uudistusta, joka takaisi hoitoon pääsyn. Tässä voikin olla yksi riskeistä menettää onnellisimman kansan palkintosija. Vaikka emme vaadikaan liikoja, vaadimme ainakin tässä asiassa vähintään kohtuutta. Onnellinen kansa vaatii hyvää ja oikea-aikaista hoitoa!

  • Ari Niemeläinen

    Kel onni on, se onnen kätkeköön ja mies se tulee räkänokastakin, muttei tyhjännaurajasta. Näillä sanonnoilla on minua aikanaan kasvatettu; olen ollut monessa muussakin asiassa huono oppija. Tämä viitteeksi onni- käsitykseeni. Oma, oikea etälääkärikin on onneksi puhelimen välityksellä tavoitettavissa ystäväpiiristä. Hän vastasi viimeksikin puheluuni kaukomailta asti, jopa soitteli sieltä seuraavana päivänä kysellen kuntoani, kun tiesi minun käyneen päivystyksessä. Ihan yksikseen ei sentään tarvitse vaivojaan miettiä, vaikka hoitoon pääsy tuntuu kestävän minunkin tapauksessani melko kauan. Nuorehkoja, “terveitä” miehiäkin olen urani aikana hautaan saattanut. Nuorille leskille ja omaisille jouduin monta kertaa etsimään lohdutuksen sanoja, suulaalla miehelläkin tahtoivat silloin sanat loppua.

  • Heleena

    Keskitalvella voi alakulo yllättää. Pirteät pakkaspäivät ovat olleet hakusessa tänä talvena.
    Työelämä on Ari takanasi, niin voisitko listata itsellesi kaikki mukavat asiat siltä ajalta. Kivat tapaamiset, hauskat sattumat, kömmähdykset, josta selvisit huumorilla jne. Samoin terveytesi, mitkä asiat ovat hyvin. Vaikkapa, että ajatus kulkee, kädet toimii, en ole sokea tai kuuro.
    Hyvistä asioista, yllätys, yllätys, voi tulla pidempi lista kuin huonoista.
    Kokeile!

  • plokkariukki

    Kiitos Heleena vinkistä. tuo myönteisten asioiden muistaminen tahtoo unohtua tässä ankeuden hetkellä. Paljon mahtuu positiivisia hetkiä ja asioita elämääni, ehdottomasti enemmän kuin negatiivisia ja paljon niitä olen päiväkirjoihin tallentanut, jopa joskus näihin plogiteksteihinikin. Tänään tiedän pääseväni tutkimuksiin kuukauden päästä, ellei Luojani toisin päätä.

Jätä kommentti

*