Orapihlaja-aita

En olisi uskonut 15-kesäisenä kossina, että sitten joskus eläkkeellä ollessa ehdottomasti yksi parhaista tunteista on se, kun palattuani Jätekukolta viimeiseltä risureissulta nostan pensasleikkurin motskakopin hyllyyn ja tiedän, että seuraavan kerran tarvitsen vekotinta vasta vuoden päästä. Toki hienoja tuntemuksia elämään mahtuu muitakin, vieläkin näin vanhana, mutta eikö olekin niin, että kummasti tuntemusten laatu ja kohteet muuttuvat vuosien kertyessä mittariin?

Rintamamiestalossa on upeaa asua monestakin syystä, olkoon yksi syy vaikka se. että siihen aikaan 50-luvulla tontit kaavoitettiin tarpeeksi isoiksi. Voinpahan ajaa vaikka tonttia ympäri juuri kunnostamallani Pappa Tunturilla, vaikkei sitä ole vielä katsastettu eikä vakuutettukaan, omapa on tonttini. Joskin pitkistä tontin rajoista on seuraamuksensakin. Meidän taajamassamme, Naarajärvellä tonttien koot ovat noin tuhannesta puoleentoistatuhanteen neliöön, lienee suurempiakin ja miltei poikkeuksetta niitä kaikkia ympäröi ainakin osin orapihlaja-aita, joku hernepensasaitakin joukkoon mahtuu.

Heinäkuussa alkaa aitojen leikkaus ja tauti tarttuu naapurista toiseen ruton lailla, kortteli kerrallaan ja leviää seuraavalle kadulle jne. Jos ja kun aita on alkuperäinen, eli pitkälle yli 50 vuotta vanha, alkaa se näyttää ilman kunnollista uusimista enempi ja vähempi harvahkolta lahonneitten keppien ja karahkoiden rivistöltä. Siellä täällä sinnittelee jokunen vihreä tuoreempi raippa latvatupsuineen. Kolmatta metriä korkean ja lähes yhtä leveän aidan päälle jostakin ihmeellisestä syystä kertyy vielä kaikesta huolimatta niitä tämän kesän kasvun tuloksia metrin pituisine raippoineen ja terävine neulasineen. Joukkoon on soluttautunut vaahteroita, tuomia, vuorimäntyjä, kuusia, pihlajia, punaisia viinimarjapensaita ja sellaisiakin kasveja joita en tunnista. Vieraat aitalaiset alkavat olla valtaenemmistönä aidassamme ja hyvä näin, koska aita olisi muuten kohta… tai ei olisi aitaa. Vuosi vuodelta revin ja raastan kuivuneita, piikkisiä orapihlajan runkoja tiukkaan kiinnikasvaneine härpäkkeineen peräkärriin ja sekös vasta kovvoo hommoo onkin näin huonokuntoiselle eläkeläiselle. Varsinainen kasvun aiheuttama leikkaus on enää vain kosmeettista, muutaman sivuoksan pientä lyhentämistä, samoin ja onneksiko latvaroitakkeiden määrä on pudonnut murto-osaan kolmenkymmenen vuoden takaisesta.

Ennenvanhaan leikkasin ehkä noin 70- metriä pitkän aidan yhden päivän rivakalla rutistuksella. Lisäksi pihassa kasvoi kuusi kappaletta muotoon leikattavia paksurunkoisia orapihlajia. Moottorisaha vieraili niiden juuressa kymmenkunta vuotta sitten sattuneesta syystä.

Perinteisesti olen suorittanut oman projektini alueellamme kamalasti naapureista välittämättä ihan viimeisten joukossa. Lokakuussakin on joskus vielä aitamme ollut kesäterässä. Tänä kesänä aloin raataa aidan kimpussa Kainuun kalareissun jälkeen reilu viikko sitten. Hommaa jatkan kuntoni mukaan korkeintaan parin tunnin jaksoissa, kunnes viimeinenkin kuorma noita polkupyörän kumin vihollisia numero yksi on kuskattu risujen hautausmaalle Jätekukkoon. Takarajaa hommalle en ole asettanut, mutta kunhan ennen ensilumia se tulisi loppuun suoritetuksi! Pääsisin nauttimaan tuosta ihanasta tunteesta: Nyt se on täytetty ja suoritettu! Leikkurin nostan hyllylleen hyvin öljyttynä ja puhdistettuna, sipaisen siinä sivussa Hondani tankkia ja tuumaan vanhoille palvelijoilleni, ensi kesänä taas leikataan aitaa ja ajetaan reissu pohjoiseen, eikös joo, tietenkin jos Luoja suo!