Pakko harrastaa

Jonkun on saatava viinaa nuppiinsa vähintäin kerran viikossa joko yksin tai tutussa kuppilaporukassa. Toiselle on pakkomielle lähteä reissuun ulkomaille, joko yksin tai puolison kanssa vähintäin kahdesti vuodessa ja niitä reissuja suunnitellaan loppuaika. Kolmas pelaa golfia tai biljardia monta kertaa viikossa, siellä kun tapaa parhaat kaveritkin. Jollekin on äärimmäisen tärkeää päästä joka toinen päivä uimahalliin vesijuoksemaan ja rupattelemaan ja tukkimaan uimaradat, jottei oikeat kuntouimarit meinaa joukkoon mahtua. Onko sinulla jokin vastaava riippuvuus tai pakkomielle, voihan sitä harrastukseksikin sanoa?

Minä harrastan yksikseen oloa ja joskus otan kaverinkin mukaan, tosin nykyään aina vain harvemmin. En enää kaipaa ylenmäärin seuraa! Harrastin ja puuhastelin työn parissa viimeiset, yli neljäkymmentä vuotta ja sain siinä joskus seurasta ja ihmisten jututtamisesta, jopa miellyttämisestä ihan tarpeekseni. Mitäkö sitten yksikseenolooni kuuluu ja miten usein sitä harrastan?

Jos en pääse erälle, siis kalaan tai metsään vähintäin kerran viikkoon ja vielä yönseuduksi, alkavat ahdistuksen ja masennuksen lonkerot hiipiä sisikuntaani. Äijäporukoissa heitetään läppää, että aina erälläolo kotiolot voittaa. Voi olla, muttei kaipuu yksin oloon  tuleentuijottamisineen ole pelkästään kotoapakoa.

Selitän halua kylmään ja märkään syysaamuun lähtemisellä muunmuassa sillä, että muikku on kaloista parhaita ja tuoreita saa vain omista verkoista, itse hankittu teeripaisti maistuu purkkihernekeiton ja maksalaatikon välissä enemmän kuin hyvältä. Uistelureissua varhaisena, aurinkoisena, tyynenä kesäaamuna ei tarvitse selitellä itselle kuin muillekaan. Talvipakkasessa, umpihangessa kahlaamista ja järvenjäällä sormet tönkössä istumista joudun joskus ihmettelemään itsekin, varsinkin kun päivän saaliina on – melkein nykäs! Laavuyö tammikuussa tähtitaivasta tuijotellen on monelle sellaista hulluutta, että mistään hinnasta hän ei vaihtaisi läppärin naputtelua, untuvapeittoa ja joustinpatjaa yksikseen löhöttämiseen makuupussissa, ohuella makuualustalla tervasnuotion palaessa ja valaistessa lähitienoota vasten sysimustaa kuusikonlaitaa. Nallen vedellessä talviuniaan isossa kusiaispesässä muutaman sadan metrin päässä ja ahman jolkottellessa pentuineen illankähmyssä hirvenhaaskalle, siitä lienee jotain jäljellä susilauman tehtyä selvää ylivuotisesta hirvimullikasta läheisessä vuorten välisessä notkelmassa. Vaivun syvään uneen kuun noustessa ihmettelemään yksinäistä vaeltajaa, joka uneksii olevansa ammattimetsästäjä jossakin Alaskan vuoristossa. Viimeinen virke on ikäänkuin houkutteluksi niille, jotka hakevat extreemeä vaikkapa jossakin sisähallissa kiipeilyseinällä turvavyössä roikkuen. Miltä tuntuisi yö selkosilla luonnon keskellä ilman sitä varmistajaa siellä köyden päässä?

Kesä on takana ja kaamosaika koittaa. Aletaan oikeasti harrastamaan jotakin juuri itselle sopivaa, tärkeää ja piristävää. Mikä sopii toiselle, ei ehkä satu juuri sinulle. Harrastatpa sitten yksin tai porukassa, pääasia on että löydät elämääsi jotakin mielekkyyttä. Viina on enemmissä määrin ja pelkästään huono lääke mihinkään ja illalla jos juo hilipiänä kaljaa niin aamulla on kalapiana hiljaa.

Nousetpa sitten aamulla pirteänä puoliskon vierestä omasta makuuhuoneesta untuvapeiton alta tai yksikseen laavusta makuupussista lumenhärmää silmiltä puhallellen, toivon sinulle makoisia unia ja virkeitä aamuja. Plokkariukilla on mahdollisuus kokea noita kumpiakin aamun tunnelmia! Niin no, talvisajan laavuyöt alkavat olla jo hieman harvinaisempaa herkkua.

 

 

 

Jätä kommentti

*