Parasta telkkarista, kiitos Petteri!

Kiitokset Petteri Saariolle hänen hienoista luonto-ohjemistaan.  TV-1:llä tullut Asfalttiviidakot-sarjan viimeisin jakso Luontoa ei voi leikkiä loppuun pani vielä kirjoittamaan ja tonkimaan vanhoja dia-varastoja. En tiedä olemmeko Saarion kanssa saman mielisiä vanhoja ukkoja, jotka haikailevat entisiin hyviin aikoihin? Minullakin on omakohtainen perstuntuma, että aikuiselle, minulle, sinulle ja erityisesti lapselle yhteys luontoon ja luonnossa oleminen on elintärkeä asia? Päivä, pari viikossa luonnossa pitää pahan mielen poissa!

Kaupunkien ja taajamien lapset pääsevät harvoin rakentamattomaan luontoon tutkailemaan ja touhuamaan oikeiden puiden, pusikoiden, kivien, kallioiden ja kaikenlaisten elukoiden ja ötököiden kanssa. Lasten vanhempien kiire, väsymys, pelot estävät yhteiset retket riemukkaaseen, kiinnostavaan, joskus jopa surulliseen maailmaan joka luonnossa piileskelee. Saarion kuvaukset ja haastattelut muun muassa metsäpäiväkotien toiminnasta ja tutkijoiden saamista positiivisista tuloksista lähimetsissä touhuavista lapsista sai minut hyvälle tuulelle. Samalla nousi huoli omien lastenlasten mahdollisuuksista päästä luontoon kokemaan  vastaavia eläymyksiä. Ukki kyllä yrittää parhaansa silloin harvoin kun pääsee touhuamaan jälkeläistensä kanssa. Kurahousut ovat silloin pienimmillä savessa ja naamat kuin nokikolarilla, joskus sormessa voi olla möhnän lisäksi pieni haavakin, mutta ei se haittaa tuumasi heistä vanhin, 5 vee.

Omppua maistetaan suoraan puusta ja matoset tongitaan onkireissulle yhdessä. Tutkitaan pahalle haisevaa mädäntyvää tattia. Käteen otetaan koppakuoriainen. Pihlajaan kiivetään niin korkealle kuin uskalletaan, sieltähän näkee melkein maailman reunaan asti. Mökin saunan ikkunaan lentänyt talitiainen haudataan porukassa matopaikan viereen ja äsken löydetty syksyn viimeinen orvokki pannaan tintin hautakummulle koristeeksi.

Olen pohtinut lapsen lapsen ottamista mukaan metsästysretkelle. Mieleeni palaa tapaus lähes 40 vuoden takaa. Tyttäreni, silloin noin 4 vuotias, tinkasi kovasti mukaan erälle. Isäukkoni kanssa otettiin tyttö jänisjahtiin. Isä ampui jänistä, joka ei heti paukusta kuollut. Haavoittuneen jäniksen rääkyminen kuulostaa aikuisen korvaankin pahalta. Se reissu jäi tyttäreni kohdalta lapsuusajan viimeiseksi metsästyseläymykseksi, aina ei onnistu.

Luonto, riista ja kala oikein saalistettuna, on hieno asia. Lapsille luonto on monitahoinen ympäristö virikkeineen, leikkeineen. Karpalo suuhun suoraan mättäästä voi olla ikimuistoinen kokemus pelien ja tekohärpäkkeillä kyllästettyjen pienokaisten elämässä. Annetaan heille mahdollisuus päästä tutustumaan metsään, puroon tai vaikka syksyiseen suohon. Jos lasten omien vanhempien aika ja voimavarat eivät riitä lähtemään luontoon pienokaisten kanssa, sitä varten olemme me isovanhemmat ja naapurin vanhat ukot. Lahjoitetaan me aikaamme näihin kokemuksiin lasten kanssa ja vaihdetaan baarikahvittelut nuotiokahveihin ja eväsretkeen. Taatusti saamme näistä lapsien kanssa vietetyistä tunneista itsellekin iloa reppu tolkulla.

 

Kommentit

  • Veikko Kastinen

    Hienoa! että on sellaisiakin ohjelmia. Metsä on ollut minulle viime päivinä polven kuntoutussalina. Venäytin polven sivusiteen omaa hölmöyttäni ihan urheilukentällä. Nyt kävelen sammalmetsässä ja kuuntelen luonnonääniä ja polven kipua. Nuhtelen itseäni hölmöilystä, sitten luonto minut armahtaa ja kipu alkaa sulaa ja polvi tuntuu lämpimältä.
    Kyllä varmasti kaikki lapset ovat kiinnostuneet luonnosta/aidoista asioista kun vaan heille niihin annetaan mahdollisuus.

  • plokkariukki

    Luonnon parantava voima on uskomaton, kun ottaa sitä sallituissa eli kohtuuden rajoissa. Minun lonkka/selkä kestää asfaltilla kävelyä kilometrin. Polulla ja metsässä, kiireetön liikkuminen siellä, voi kestää päivän ja terveempänä tulen takaisin.

Jätä kommentti

*