Pirskatti pojat, armeijaan siitä!

Surullisella mielellä olen lukenut Suomen nuorten miesten ikäluokista jotka eivät lähde armeijaan tai lopettavat asepalveluksen kesken hyvinkin epämääräisistä syistä, yhtenä joukossa mielenterveysongelmat. Jos poikia pelottaa tai ujostuttaa yhteiseen, vaikkapa 10 pytyn vessaan meno, viisi metriä pitkään ränniin pissiminen, puolijoukkueen tai muutaman miehen tuvassa nukkuminen on ylivoimaisen vaikea asia, jotakin on pahemman kerran pielessä. Ei kai syy moiseen yksin nuorisossamme ole, meillä aikuisilla ja kasvattajilla on syytä katsoa peiliin, etenkin jos tytöt haluavat vapaaehtoisesti korvata poikien maamme puolustuksen miehistövajaukseen jättämän aukon. Huomasit, käytin vanhoillisesti edellä termiä miehistövajaus.

En ole sotahullu, en lähi mainkaan. Puolustan rauhaa viimeiseen hengenvetooni asti ja vasta viimetingassa otan aseen käteen toista ihmistä, vihollista tai mahdollista miehittäjää vastaan puolustaakseni maamme itsenäisyyttä ja itsemääräämisoikeuttamme. Sotahulluus katosi minusta viimeistään YK-tehtävissä Lähi-Idässä. Aseellinen ja puolustuksellinen tyhjyys jollakin alueella on tila, joka ei ole pitkän päälle mahdollinen, sen ovat sodat ja miehitykset maailmalla osoittaneet iät ajat ja jatkossa tilanne pysyvän rauhan suuntaan ei edes parane, valitettavasti.

Omalta kohdaltani voin sanoa kohta 50 vuoden takaa, että armeija teki hyvää melko vapaasti kasvaneelle nuorelle miehelle. Kuriin ja jonkinlaiseen järjestykseen olin tottunut jo kotona, jollainen tänä päivänä ikävä kyllä monessa perheessä on pahemman kerran huonolla tolalla. Meidän perheemme oli uusioperhe, lapsia kolmesta avioliitosta, kolmella eri sukunimellä, kuulostaako tutulta tänä päivänäkin? Elämä ei ollut helppoa jatkuvien kotityön ja mm. remonttien teon velvotteiden takia. Joskus ruoastakin oli tinkaa, joskaan ei suoranaista puutetta. Kun ei ollut rahaa ostaa ruokaa, mentiin kalaan, hommattiin itse ruokamme. Pakastettua, neliskanttista seitä ja kalapuikkoja ei oltu keksittykään, purkkihernekeitosta ja alumiiniin pakatusta maksalaatikosta puhumattakaan. EU ja Hursti eivät jakaneet ilmaisia ruokakasseja.

Olin menossa jatkuvasti milloin urheilemaan tai soittotreeneihin ja keikoillekin harvase päivä koulun, työn ja nukkumisen väleissä, kotihommatkin oli hoidettava. Kännykkä ja läppäri odottelivat vielä keksimistään. Kitaran hommasin tsupparin palkalla oppikoulun kesälomalla. 7-tuuman kelamankan ostin muistaakseni ensimmäisillä kesätienesteillä mansikkamailta amiskan ekaluokan aikoihin.

Yöunet jäivät ennen armeijaan menoa muutamaan tuntiin vuorokaudessa. Ravintolakeikoilla soitettiin viitenäkin iltana viikossa ja palkaksi saatiin ruoka ja muutama markka, viikonlopulla hieman enemmän tanssilavoilla ja -saleilla. Päivät olin koulussa ja oikeissa töissä, miten siinä ehti vielä lentopalloharjoituksiin ja peleihin?

Armeija tuli hyvään saumaan, vauhti nuorella miehellä oli liian kova siviilissä. Hommiin tulivat selkeät aikataulut marssiessani KarLston kasarmille Rissalaan. Isoon ryhmään sopeutuminen ja käskyttämisjärjestys; oppi kuulemaan ja tottelemaan käskyjä ja toimimaan niiden mukaan – yhteiseksi hyväksi!

Ei armeijan leipiin sopeutuminen minunkaan osaltani helposti sujunut. Välillä otin yhteen esimiesteni kanssa kokiessani epäoikeudenmukaisuutta. ”Häkki oli heilua” useampaankin kertaan ja simputtaminen oli tuohon aikaan 70-luvun alussa ihan normaalia. Aliupseerikoulu ja joutuminen (pääseminen) itse esimieheksi kasvatti nuorta miestä. Loppusodassa joukkueenjohtajana viimeistään koki onnistuneensa kasvamaan edes jonkinlaiseksi sotilaaksi tiukan paikan tullen.

Lähi-Idässä kovat piipussa turvattiin rauhaa eri aseellisten joukkojen välissä ja keskellä, tarkoituksena muunmuassa siviilien elämisen turvaaminen kriisialueella ja heidän humanitäärinen auttaminen. Ehkä onnistuttiin, ehkä ei, mutta siellä on edelleen alue, jossa nähdään kun hommat eivät toimi, sotilaallinen johtaminen ja organisaatiot paikallisilla ovat hunnigolla, sellaiseen meillä ei ole varaa, tai kohta täällä jakavat käskyjä muunkieliset ja -tapaiset tahot.

Kommentit

  • Veikko Kastinen

    Minä olisin kaivannut armeijan alkuun opetusta? järjettömään toimintaan.
    Olin sentään jo pienestä lapsesta lähtien oppinut itsestäni huolehtimaan, nyt joku alkaa karjumaan ohjeita pukeutumiseen ja syömiseen. Siis mitä varten? No, kriisitilanteissa ei ole aikaa pitkiin selityksiin, on osattava toimia.
    Eipä tuo armeija mitään traumoja jättänyt. Opinko mitään? Epäilen. Kotiuttamispäivänä käytiin hyviä keskusteluja kantahenkilökunnan (kouluttajien kanssa) Oppivatko he mitään? Epäilen. Nuorilla on nykymaailmassa omat haasteensa miten armeija niihin vastaa, en tiedä.

  • Ari Niemeläinen

    Veikko on ihan oikeassa, eletään toista aikaa ja haasteet ovat jotakin muuta kuin puoli vuosisataa sitten. Niin armeijaan kuin siviilielämäänkin mahtuu monen sortin esimiestä, hyviä ja huonoja, niin myös alaisia. En ole alaisena enkä kouluttajana kuin esimiehenäkään ollut helpoimmasta ja parhaasta päästä, mutta kun on kokenut molemmat roolit elämässään ja tehnyt sitä sun tätä, voi ottaa edes hieman kantaa muutenkin kuin pelkästään purnatakseen joka asiasta. Oppositiosta on helppo narskuttaa, eiks vaan?

  • Veikko Kastinen

    Oppositio on sin asema: Tekisin, olisin,meinasin, tulisin, jne.

  • Heleena

    Onko tosiaan niin, että Suomessa ei ole asevelvollisuusiässä olevien miesten pakko mennä armeijaan? Ei tietenkään sellaiset, joilla on selkeä sairaus. Terve mies, joka on varpaisiin tuijottava, sanaton, vähän vetelä, niin hänellä myös on mielestäni palveluvelvollisuus. Syyksi ei tosiaan kelpaa se, että ihminen ei pysty sosiaaliseen kanssakäymiseen isossa joukossa. Armeija – aika saattaisi karistaa joutavat sosiaaliset pelot tiehensä.
    Ja mitä nyt olen kuullut sukuni miesten kertomana, niin ainakin yksi hyvä kaveri on se armeijan aikainen.

Jätä kommentti

*