Plokkariukin ihme

Aarne Haapakosken kotitalo 70-luvulla

Aarne Haapakosken syntymäkoti kuvattuna 70-luvulla

 

 

Olen ymmärtänyt, että me taiteilijat tunnemme joskus luomisen tuskaa. Tässä yhteydessä taiteilija-termi tarkoittaa kirjailija- ja plokkariukkia, siis itseäni. Tuskaako kirjoittamisesta, no enpä tiijä? Miksi uskallan käyttää itsestäni näin hienoa nimitystä kuin taiteilija ja jopa kirjailija? Olen syntynyt Haapakoskella, jossa asui ennen myös kirjailija Aarne Haapakoski (os. Laitinen) eli Outsider ja olin joskus jopa ostaa hölmöyspäissäni hänen kuuluisan Hornanlinnansakin. Se oli ollut asukkaista tyhjillään, muutamia omistajiensa kesäkäyntejä lukuunottamatta, vuosia ja päässyt melko huonoon kuntoon. Järki onneksi voitti ja Hornanlinna löysi varakkaammat ostajansa ja korjaajansa.

 

 

 

Lapsena kävin kauppaamassa kirjailijalle urheiluseuran ja mitä lie koululta minulle myyntiin annettuja merkkejä. Tapasin itse Outsiderin hänen yläkerran työhuoneessaan, liekö kirjoittanut Pekka Lipposta vai jotakin romaania? Pöydällä oli ihan oikea kirjoituskone, oliko Remington vai Olivetti? Seinät olivat täynnään muistoja hänen jännittäviltä matkoiltaan kaukomaihin. Tikareita, miekkoja ja pyssyjä, taisi olla haarniskakin ja hämärään huoneeseen pöydälle valoa antoi lamppu, suoraan kirjoituskoneen näppäimistölle. Vieressä nökötti – pääkallo. Oliko kirjailija tavannut pääkallon metsästäjänkin? Hän kaivoi taskustaan paksun lompsan ja sieltä kaksi 100-markan seteliä. Maksoi kauppaamani merkin ja aloitti taas keskeyttämäni kirjoituskoneen naputtelun. Tässä tapaamisessa minun takin taskuni nurkkaan tarttui siemen kirjailijan urasta!

 

Hornalinna ennen remonttia 70-luvulla

Hornalinna ennen remonttia 70-luvulla

Ei  Ari-pojasta kasvanut Outsideria Aarne Haapakosken tilalle, eikä minkään sortin taiteilijaa, ellei elämässä taiteilua ja kitaran rämpytystä sellaiseksi lasketa. Hinku kirjoittamiseen iski  tuossa tapaamisessa. Nyt eläkkeellä vasta olen joutanut paremmin kutsumustani toteuttamaan, mikäli tätä harrastamista voi sellaiseksi nimittää.

 

Pari päivää sitten tapahtui ihme, en tiedä mistä johtui ja miksi. Yht`äkkiä viimeistä postaustani oli klikannut yli kolmesataa kävijää. Ällistyin ja aloin tuntea vastuun painavan kirjoittajan sieluani. Jos joku vaivautuu lukemaan tekstini, pitäisi minulla olla painavaa sanottavaakin. Nyt viimeistään olisi pystyttävä parempaan laatuun. Sama tunne iskee varmasti kaiken taiteen ja julkisuuden aloilla. Minua ihan säälittää tämän päivän julkkikset ja hetkeksi korokkeille nostetut, niin urheilijat kuin esimerkiksi areenat täyttävät laulajatkin, jos nyt räppäreitä ja niitä hilluheikkejä laulajiksi voi sanoa. Kaikilla eivät konstit eivätkä voimavaratkaan julkisuudessa pysymiselle ole kovin hääppöisiä, ainakaan taiteelliseti ja henkisesti, mutta mikä minä olen muita arvostelemaan ja arvottamaan.

Olisiko sittenkin hakeuduttava johonkin tosi-TV ohjelmaan? Kutsunko naistenlehden seurapiiritoimittajan tekemään juttua kirjoittajan kammiooni, jolloin ohimennen mainitsisin kunnianhimoisesta harrastuksestani kirjallisuuden alalla? Saisiko plogini näillä konsteilla vielä lisää lukijoita? Taidan jatkaa tällä vanhalla, matalalla profiililla, jottei julkisuuden kiro iske. Ajattelepa, jos kauppareissulla joutuisi mummoille jakamaan nimikirjoituksia ja he innolla odottaisivat seuraavaa juttuani plogipalstallani. Ei minun sielunelämäni kestä moista julkisuusmyllyä. Parempi pysyä suutarin lestissään ja touhuta näitä tavallisia eläkeläisen juttuja. Tiskailla, laittaa makkarakastiketta ja pottuja, päivätorkkujen jälkeen käyn vähän rassaamassa vanhaa Hondaa tallissaan. Kohta ovat tiet sulat ja pääsen kääntämään kahvaa.

En ota paineita kirjoittamisesta, mutta hitsi kun tuntui hyvälle, että ihan melkein 350 lukijaa vuorokaudessa!

Jätä kommentti

*