Retuperän resupekka kirjoitaa nyt aiheesta josta ei tiedä eikä ymmärrä vähän vertaa, mutta eikö tällainen olekin tyypillistä meille somehörhöille?

Aloitan lähtökohdasta kun minä tai hän, siis puoliskoni jostakin pressan tai hänen vaimonsa ihmeellisestä päähänpistosta, on saanut kutsun (avec) linnaan itsenäisyytemme 100-vuotis juhlaan. Mitä päällemme värkkäisimme?

Pukeutumisprosessin aloitan omasta asustani, siis helpommasta päästä. Vanhan, mustan, siistin, entisen virkapukuni käytän pesulassa. Joku kansanedustajakin oli tehnyt näin rippi- tai ylioppilaspuvulleen täksi itsenäisyyspäiväksi. Ensi kertaa sitten v.-88 otan kaapista YK-mitalini ja ripustan rintapieleen, vasemman taskun yläpuolelle. Poistan siltä kohdalta vanhan nimilapun ja virkamerkin. Pitää miehellä joku prenikka olla, kansa telkkaria katsoessaan luulee minun kuuluvan vaikka johonkin ritarikuntaan. Kengät, etiketin mukaan mustat, plankkaan huolella ja ostan halpahallista uudet mustat sukat. Hautajaiskravatti ja valkoinen paita ovat vielä ehta kunnossa. Lienenkö näillä pukukoodin asettamassa asusteessa? Ulkoasuksi kaivan komerosta isäukon (entisen kotikylän vaatturin raklahihalla valmistaman) tyylikkään ulsterin.

Seuralaisellani on isompi ongelma. Aletaan siitä, millainen hänen asunsa ei voi ainakaan olla. Ensiksi laahus on jätettävä ilman muuta pois laskuista. Olisin vähintäin kolmasti jo rähmälläni ennen pressan kättelyä moisen kapistuksen päälle kävellessäni. Niin vahvaa materiaalia tuskin löytäisi ja ommelta tekisi Niskasen (Kertun ja Iivon sisko) tyttökään, jotta mekko kestäisi ehjänä avecin päällä valtiosaliin saakka.

Kohtapuoliin entisen ministerin (jatkossa joku pankkiherra) rouvan, ja toisen, joskus naisbodarina esiintyneen ja nykyisen kansanedustajan asujen kankaan vähyys tietyiltä osin pistää myöskin miettimään. Pitikö juuri siinä (niillä kohdin) kohtaa pukubudjetissa alkaa pihistelemään? Vähemmästäkin meillä miehillä katseet harhailevat milloin minnekin, kun ympärillä hyörii tuttuja ja vähemmän, kuka mitenkin hienosti ja niukasti pukeutuneina. Meillä kankaassa nuukailtaisiin mieluummin siellä laahuksessa.

Sukkahousuistaan kuuluistetun entisen naisministerin piti unohtaa hintalappu kaulakoruunsa. Koko kansa sai kuulla ja nähdä koristuksen hinnan, oliko 19,95 euroo jossakin tiimarissa? Porvaripuolella olivat hintalaput piilossa, vaikka olisi se saanut jonkun kateelliseksi, jos useamman kymppitonnin summa olisi ”vahingossa” kaulusröyhelön alta vilahtanut tai ranteesta pilkistänyt.

Mitä sitten puoliskolle päälle? Isompi probleemi. Komerosta löytyi viime siivouksessa pussistaan tosi hieno ja vähän pidetty, jostakin sinne eksynyt kansallispuku. En tiedä, minne maakuntiin sen värit ja kuosit johtavat, mutta tuskin sekään haittaa ja voihan tuon selvittää ennenkuin seuralaiseni sen päälleen ujuttaa.

Olisiko niin, että jos näillä linnaan mentäisiin, päästäisiin juhlat juhlimaan ilman haastatteluja ja televisiokameran seurantaa, ujo ja häppiimätön kun olen? Kelpaanko upean, kansallispukuisen daamini kanssa punaiselle matolle vaatimaton, entinen virkapuku päälläni?

Etukäteen näitä asioita on alettava pohtimaan, jos kutsu (Postin suunnitemien mukaan) tuleekin ihan viimetingassa tänne periferiaan? Olen entisen virkanikin (suntio) puolesta oppinut tekemään asiat mieluummin hyvissä ajoin ja olemaan myöhästymättä sovituista ajoista. Olisi ollut noloa myöhästyä työtehtävästä, vaikkapa jonkun silmäätekevän tyttären häistä. Limousiini olisi ajanut lukitun kirkonoven eteen suntion vielä etsiessä kotonaan kravattia ja kenkälankkia.