Pojat ovat poikia!

…kele näitä kaiken maailman Pisa-tutkimuksia, niistä johtuvia pohdintoja ja viisaiden huolestumisia. Eduskunnan kyselytuntia myöten kannettiin hirmuisesti huolta poikien (kas, tässä yhteydessä saa näin sanoa) kelkasta tippumisesta.

Minun lapsuudessani ei ollut tasapäistämistä/-arvoistamista yrittävää peruskoulua, oli kansakoulu ja sitten oppikoulu. Tytöt pyrkivät ja pääsivät lyseoon ja kaupungin keskikouluun täältä periferiastakin. Ainakin osa meistä pojista joutui miltei pakosta hylkäämään kotikylän 4-5.-luokalla ja alkamaan herrainkoulun kaupungissa, minä heidän mukanaan. Olisin halunnut käydä lyhyemmän (helpomman), mutteripoikien ”tasokurssin” seitsemän luokkaa kansakoulua omalla kylällä ja kansalais- eli jatkokoulun kaupungissa. Olisinko sen jälkeen ollut halukas ammattikouluun tai muuhun ammatilliseen koulutukseen vai mennyt Haapakosken tehtaalle töihin, en tiedä, minun puolestani oli päätetty toisin.

Minua kiinnostivat toisella kymmenellä taatusti enemmän pyörän ja kaikenlaisten moottorien rassaaminen, mörskien rakentaminen, kalastaminen ja sen sellaiset, toisin kuin ruotsin pänttääminen tai algebran yhtälöt. En väitä, että oppi ketään ojaan kaataisi tai olisi kaatanut minuakaan. Koko työikäni etsin omaa alaani sitä koskaan löytämättä. Onneksi päivääkään en  ollut työttömänä. Neljä eri ammattia tuli opiskeltua, opeteltua ja lopputulos sama kuin muillakin ikäisilläni, eläkkeellä tai ainakin eläkeiässä ollaan kaikki, toki lukeneilla hieman isompi eläke.

Mutu-tuntumalla nyky koulutus liian teoreettisena vie ainakin osalta pojista vähätkin halut opiskella. Pojat pakotetaan pänttäämään ja istumaan, vaikkakin tietokoneen ääressä, tutkimaan kaiken maailman ihmeellisyyksiä heidän pääsemättä välillä näyttämään ja toteuttamaan todellisia kykyjään ja halujaan toiminnallisella tavalla ja purkamaan toimintatarmoaan ”muttereiden” ja muun ”turhuuden” parissa. Samaan mutu-tuntumaan ja kokemukseen perustuen olen tietävinäni suurimman osan tytöistä (tässä yhteydessä saa kai näin sanoa) suorastaan tykkäävän lukemisesta ja pänttäämisestä. Onko heidät siihen jopa väkisin kasvatettu ja niin kilteiksi tehty?

Minäkin (olenkohan oikeasti poika?) lapsena ja murkkuikäisenä suorastaan ahmin kirjoja aina silloin kun tärkeämmiltä toiminnoiltani ehdin. Luin, (osasin sentään jotenkin lukea), en läksy- vaan seikkailu- ja tietosanakirjoja! Tässäkin kohdin taitaa poikkeus vahvistaa säännön?

Maailma on muuttunut lapsuuteni ja nuoruuteni ajoista. Ovatko tytöt ja pojat pysyneet erilaisine ominaisuuksineen muutoksessa mukana? Seurattuani jälkikasvuani ja ukin pikku taaperoita ja viikareita, olen ollut huomaavinani heissä erilaisuutta niin tyttöinä kuin poikinakin. Ukin motskakopin vekottimet moottoreineen ja vipstaakeineen tuntuisivat kiinnostavan pojan nassikoita ja sitä ainukaista tyttöä enemmän motskan, mopon tai kelkan kyydissä istuminen (ei kyydistä tippuminen). Lieneekö tulkintani oikea vai yritänkö vedättää heitä tahtomaani suuntaan?

Oletteko kuulleet koskaan eduskunnan kyselytunnilla suoraan esitettyihin kysymyksiin ainauttakaan suoraa vastausta? Minä en, minun kuullun ymmärtämisessäni taitaa olla jotakin vikaa?

 

Jätä kommentti

*