Rikaksi rokkaan

En ottaisi näinä päivinä lapsenlapsia television ääreen ainakaan uutisten aikaan, parempi olisi myydä koko toosa, alkaa olla lasten ja naisten pelottelua koko ohjelmatarjonta.

Kolme vuosikymmentä on ehtinyt kulua ajasta jolloin elin (vain vajaan) vuoden sodan ja terrorismin syntymailla. Keskustelin, kuuntelin ja tarkkailin herkällä silmällä ja korvalla siellä erityisesti lapsia ja nuoria. Vartio- ja partiovuorokin iski joskus vanhalle viestimiehelle. Paikallinen raitti ja väki tuli tutuksi muutenkin. Suhtautuisinko viimepäivien tapahtumiin eri tavalla ilman kyseistä reissua, en tiedä? Tunteeni vaihtelevat säälistä vihaan ajatellessani Turun torin tapahtumaa ja sen tekijää, miksei koko yhteiskuntaamme asukkaineen, tällaiseksi olemme maamme tehneet.

18-vuotiaina nämä ”muun maan” pojat ovat kokeneet väkivaltaa ja muuta ei toivottua huomattavasti enemmän kuin omat poikamme tähän saakka vastaavaan ikään ehdittyään. Alueella jossa  omalta osaltani yritin turvata rauhaa 80-luvulla siinä onnistumatta, erään paikallisen sotilaallisen ryhmittymän ”komentaja” oli 18-vuotias nuori mies, täysi soturi varmaan. Alakoululaisia kosseja meni kouluun komiasti Kalasnikovit kainalossaan milloin ”sotatoimiltaan” ehtivät, jos koulu oli pystyssä ja yleensäkään toiminnassa. Poika, reppu ja ase, siinäpä trio. Meikäläistä rynnäkkökivääriä vastaava sohlohan Kalasnikovi on, ei minkään nalli- tai vesipyssy, kuten meillä koulutiellä aikanaan. Omat lapset olivat 80-luvun lopulla hiukan alta kymmenen ikäisiä, vertailukohtaa lasten elinolosuhteista ja leikeistä oli omasta takaa.

Noissa maissa osalla lapsista silloin ja tänään on kaksi roolia. Ensimmäisenä olla lapsi, isän ja äidin silmäterä ja tulevaisuus, ihan kuin meilläkin. Toinen rooli, joskus vapaaehtoisesti, usein pakosta, olla soturi taistelemassa osastaan ja heimonsa osasta maassa (mikä ja kenen maa?) miinanpolkija, ihmiskilpi, taistelija jne.

Ei ollut helppo suhtautua kohtaamiini sodan jaloissa pyöriviin lapsiin ja nuoriin. Päivällä repaleisissa siviilikamppeissa ja sitten hämärän laskeutuessa, vedettiinkö päälle sotisopa? Keneen saatoin luottaa, en kehenkään, paitsi heihin jotka tunsin ja jotka puhuivat kotikielenään suomea, aksentista sen erotti pimeässäkin.

Rasistia minusta ei reissulla ”alhaalla” tullut, monesta tuli, jos ei ollut jo lähtiessään. Palaa mieleen vain ne muutamat suomalaiset ”rambot”, jotka olivat ulkoisesti ja jutuissaan kuin ”pikku” S. Stalloneja suosituissa seikkailuelokuvissa.

Lukiessani lehdistä ja somesta kommentteja maahanmuuttajista ja heihin suhtautumisesta, veikkaisin kiivaimpien kiihkoilija-suomalaisten olevan vähiten tietoisia ja edes halukkaita tietämään, miten asiat ratkaistaan, saahan sitä suutaan soittaa vai mitä?

En kannata näin vapaata maahanmuuttoa. Turvapaikka-asioiden ja maassaololupien käsittely ei näytä toimivan ja rajat vuotavat. Miten asiat tulee ratkaista, en tiedä! Päättäköön viisaammat ja joilla on valta tehdä muutoksia. Ei pelottanut rt-tehtävissä, en pelkää Suomessa vieläkään, en edes hirvijahdissa. Kaikkeen tottuu, jopa väkivallan jatkuvaan läsnäoloon. Se taitaa meillä kaikilla olla julmana tosiasiana edessämme, vai onko? Entinen mieskin sanoi tähän tapaan, että hirressäkin se ensimmäinen päivä kaikkein pahin on?

Jätä kommentti

*