Suru ja ilo

Minua on kohdannut tänä päivänä yhtä aikaa suuri suru, mutta myös iso ilo. Ei, älä luulekaan, että tämä liittyy mitenkään virukseen, saati jonkin lähimmäisen kuolemaan tai syntymään, ei sinne päinkään. Kyse on luopumisen tuskasta ja ilosta siksi, että minulle niin rakas vanha moottoripyöräni on löytänyt ja saanut uuden kodin.

En olisi koskaan uskonut tykästyväni rautaan niin paljon, kun nyt huomasin luopuessani minua lähes kymmenen vuotta hyvin palvelleesta moottoripyörästäni. Työntäessäni äskenHondaa uuden omistajan peräkärryyn, tunsin ihan oikeasti menettäväni jotakin.

Mieleni teki “hänelle” sanoa, en sittenkään sinua myy. Pitkät reissuni moottoripyörällä on nyt takana ja sijallesi hankin vähäisille ajoilleni kevyemmän museopyörän joka painaa vain kolmanneksen sinun painostasi, ymmärräthän tämän? Anteeksi herkistymiseni.

Hondan kanssa on kohdattu monet ilot sekä vähän surujakin. Surut ja murheet ihan muusta kuin pyörästä johtuvia. Iloa tunnen pyörän ansiosta, mutta myös yhdessä vietetyistä riemukkaista vapauden tunteista ja reissuista joita olen sen satulassa ja sarvissa menneinä vuosina kokenut.

Usein starttasimme yhdessä mökille vapaiden viettoon kiireisten työviikkojen jälkeen. Lappiin suuntasimme kesäisin laukut ja reput täyteen sullottuina majoittumisvälineitä, perhovapoja, -keloja, -rasioita ja tietysti maukkaita eväitä.  Lähtiessä mielessä siinsivät pohjoisten purojen ja jokien maisemat, koskineen, taimenineen ja harjuksineen. Yhdessä ulkona vieretysten vietimme lukuisat yöt, minä teltassa, Honda lähellä untani valvoen. Joskus päästeltiin höyryjä päästä pitkin asfalttia painaen pelkästä ajamisen riemusta, kurvaten välillä kahville jonnekin tienvarsikuppilaan jututtamaan toisia motoristeja ja kesäturisteja.

Kertaakaan et välille jättänyt ja minua pulaan muutenkaan! Pahoissakin paikoissa rönyttiin. Kerran oltiin hilkulla pudota rotkoon mönkijäuralta Saariselällä, Magneettimäen takana Tolosjoen kanjonin reunalta. Olisi siinä huonosti käydessään ollut etsintäpartioilla puuhaa, ennenkuin olisivat meidät löytäneet jyrkänteen alta, oltiin silloinkin liikkeellä kännykkäverkon ulkopuolella. Kerran pudottiin ojaan metsäautotiellä väistäessäni liukkaalla kelillä rekkaa, siitä selvittiin kuskin huomattua pyörän ja miehen kadonneen peilistä yht`äkkiä. Lonkka oli silloin niin kipeä ettemme olisi selvinneet tilanteesta ilman rekkakuskin apua. Hirvi-, poro- ja peurakolarit onnistuttiin välttämään monta kertaa karvat etupyörää hipoen. Nyt ovat yhteiset reissumme heitetty, kiitos niistä! Yhtä hyvää tuuria ja varjelusta jatkossa toivon sinulle ja uudelle omistajallesi.

Nyt jatkan matkaa paljon kevyemmin ja hitaammin Ifalla. Joskus kuulin Hondalla ajellessani, että miten sinä pärjäät pitkillä reissuillasi vain 500-kuutoisella pyörällä? Hyvin pärjäsin ja jatkossa meinaan selvitä perille 125-kuutioisella, minne sitä eläkeläisellä niin kiire on?

t. Ariukki ja Ifa

Jätä kommentti

*