Syömishäiriökö?

Olen huolestunut kotiani piirittävistä syömishäiriköistä! En ole huomannut heidän joukossaan juurikaan liian vähänsyöneitä ja anorektikoita, mutta herraparat nuo itsensä palloiksi ahtaneet lähimmäiset ovat suorastaan surkean näköisiä.

He ahtavat itseensä ruokaa kurkkuaan myöten täyteen. Jotkut pääsevät aterioituaan juuri ja juuri liikkeelle. Toiset taas ravaavat posket turvoksissa ja mahat roikkuen aina vaan lisää ruokaa hamstraten, piilottaen sitä milloin minnekin. Näiden ahmattien ympäryssmittakin on kasvanut ihan silmissä. He tekevät kuin tuskassa lisää ravintovarastojaan joka puolelle, pelkäävät kai ruoan kohta kokonaan loppuvan. Tonttimme on täynnään näiden sapuskarosvojen safkajemmoja, jotka sitten keräävät pienjyrsijöitä laumoittaen talven mittaan ikkunoidemme alle.

Kyseessä ovat lintulautamme valloittaneet aina nälkäiset oravat ja muutamat pikkulinnut, jotka eivät tahdo päästä lentoon ankkuroituaan itsensä aamusta iltaan helpon ruoan-pöydän ääreen. Olemmeko me ihmiset tässäkin asiassa puuttuneet luonnon tasapainoon? Eläinten kuuluu hakea ravintonsa luonnosta ja heidän, siis viattomien luontokappaleiden elinolot ja terveys ovat vaarassa toimintamme takia. Teemme heistä itsemme kaltaisia liian lihavia ja laiskoja ihan vaan oman viihdyttämisemme takia ja muka turvataksemme näille raukoille riittävän ravinnon nyt jo lauhkeiden talvien varalle. Kasvihuoneilmiö on tosiasia, marraskuussa 12 astetta plussaa, kun pitäisi jo näillä leveysasteilla pakkasen paukkua ja nastarenkaiden rouskua jäisillä ja lumisilla teillä.

Onhan eläimiä kiva katsella lämpimästä tuvasta ikkunaruudun takaa, kun toiset syövät itsensä ähkyyn. Pihapiiriin asumaan muuttaneella varpushaukalla ja legiooneittain alueella esiintyvien naakkojen, harakoitten ja varisten on helppo ottaa ravinnokseen miltei liikuntakyvyttömiä punatulkkuja, vihervarpusia, viherpeippoja ja muita ihmisen aiheuttamia syömissairauksia potevia luontokappaleita.

Vaimo ei ole ollenkaan niitä pahimpia luonnon tasapainoon puuttujia, naapureilla kuuluu olevan meillä tarjottavien pelkkien kuorimattomien auringonkukan siemenien lisäksi montaa muutakin herkkua, kuten murskattuja pähkinöitä ja sen sellaista. Eihän oravan hampaatkaan  pysy kunnossa pelkän, melkein puuromaisen ravinnon syönnissä. Toista se olisi jäistä kuusen tai männyn käpyä järsiessä talvipakkasella tai kuivaa kanttarellia jauhaessa koivun oksalla, kunhan olisi ensin muistellut, minne minä sen keltavahveroiseni piilotinkaan. Tekisi tällainenkin pieni vaivannäkö oravan dementian ehkäisyllekin hyvää!

Surku on katsoa aamulla, kun punatulkkunaaras tulee lintulaudan alle lähikiidossa, laskutelineet suorana ja tupsahtaa nokan kautta ympäri, kun eivät hennot sääret kestä ylipainoa, jonka se on hankkinut päivittäisellä passituksella syöttöpaikallamme. Oravamme, ainakin neljä kappaletta, ovat ulkomuodoltaan kohta enempi syöttöporsaan näköisiä, lisättynä pörröhännällä. Reitti jota kurret käyttävät tullessaan ahmimissessiolleen, kulkee muutaman koivun ja männyn oksiston kautta, mutta oksien kohdalla alkavat niiden kantokyvyt olla tiukilla. Olen ollut huomaavinani, että ei oravan arviointikykykään enää tahdo riittää, kuinka pitkän pompun hän saa aikaan oksalta oksalle yrittäessään, oman painon noustessa siementen hamstraamisen myötä.

Tänään on se päivä, kun katsotaan taas tarkkaan, mistä kaupasta saisi halvimmalla sen seuraavan auringonkukka-siemensäkin. Lintujen ja oravien syöttäminen on ihan kivaa puuhaa, tosin melko kallista näin eläkeläiselle, mutta eivät tahdo enää kestää omatkaan sääret siemensäkin painoa hinatessa sitä halpahallin kassalta Corollan takakonttiin.

 

Jätä kommentti

*