Talvi 72 – 73

Me ajat sitten parasta ennen päiväyksen ohittaneet ikäihmiset muistamme aiemmilta vuosikymmeniltä ehkä yhden talven jolloin lunta ei juurikaan sadellut ja paukkupakkasetkin pysyivät poissa. Se oli talvi 1972 – 73. Me, kolmas varusmiesikäluokka astuimme lokakuussa asepalvelukseen sinä vuonna. Naiset tulivat varusmiehiksi vasta vuosikymmeniä myöhemmin, minä menin silloin miesten kouluun.

Matkalla Toivalan asemalta Rissalaan vettä tuli taivaalta kuin Esterin per….stä (varusmieskieltä) ja koko maailma oli sinä iltana synkkääkin synkempi. Senkin takia, että vasta löytynyt ihana, kaunis tyttöystäväkin jäi Pieksämäen asemalle sateeseen ruikuttamaan. Hyvin ei alkanut asepalvelukseni muutenkaan, jäin siinä pimeydessä matkalla Toivalan asemalta Rissalaan KarLston lämmittäjän pojan ajaman kevytmoottoripyörän töytäisemäksi. Muutama muukin mokkeri siinä loukkaantui, osa pahastikin. KYS:n kautta kiersin varuskuntasairaalaan ja sieltä alkoi alokas Niemeläisen varusmiespalvelus, ei niin valoisisissa merkeissä.

Ei ollut edes kännykkää millä soitella, oli vaan lankapuhelin Lennoston komppanian käytävällä ja sekin lähes aina varattu. Tyttöystävällekin piti soittaa silloisen bändimme laulusolistin puhelimeen, hän asui samassa talossa, sen alakerrassa kuin morsmaikkukin ja suurin osa puhelurahasta meni odotellessa rakasta puhelimeen. Puhelut eivät olleet halpoja verrattuna tämänpäivän hintoihin ja suurin osa päivärahasta, joka oli muistaakseni 1,50 mk/pv meni puheluihin, loput kahviin ja munkkiin. Tuo päiväraha vastannee noin kahta euroa nykyrahassa. Kirjeposti kulki ja käskynjaolla, jossa kirjeet jaettiin, yksi vakiokirjeensaajista oli alokas Niemeläinen, toinen oli Korhonen. Herra alikersantti tai korpraali, paikalla! Paikalla tosiaan, puolitoista kuukautta ensimmäiseen VKLV:een, noinko se viikonloppuvapaa lyhennettiin. VP:ssa (vapaa palveluksesta) olin muistaakseni kolme päivää heti aluksi sääreen saamani vamman takia. Muistona vieläkin lihaksessa pieni lommo ja jalan hermotuksessa pikku häikkä, eivät haittaa muuten kuin uidessa ja sitäkin tulee nykyisin vähemmän harrastettua.

Sen talven säästä piti kertoman. Alokasaika meni ulkoillen lentokentän kupeella 3-linjan kivääriä roikottaen lähinnä hyökkäillessä, ampuessa laukausta ja srrrrrjaa, puolustaessa, juostessa, ryömiessä, maatessa vesilätäköissä ja ravassa, siitä pitivät huolen joukkueen johtajat ylikersantti Airaksinen ja vääpeli …?, no nimi ei tule nyt mieleen. Sangen vitt… sia (anteeksi taas varusmiesten käyttämä laatusana) miehiä molemmat, ainakin silloin siltä tuntui. Kuinka ollakaan, komento: maahan tai viheltää, tulivat aina juuri sopivasti helkatinmoisen lätäkön tai upottavan liejun kohdalla.

RAUKkiin ”pääsin” Hennalan lääkintäkouluun. Jos ei sidottu sideharsolla tai jollakin kreppipaperilla taistelukaveria, purettu ja rullattu sidetarpeita ja tökitty toisiamme piikeillä kasarmin luokassa tai maastossa, sama rämpiminen kuin Rissalassa jatkui Hälvälässä tai Hennalan ja Hälvälän välillä litimärässä korvessa pystykorvaa (pitkänpuoleinen kivääri), tst-liiviä, leipälaukkua ja reppua raahaten, joskus kaveriakin. Kyseinen välimatka piti kai tosiasiassa taittaa suksien ja pulkkaa vetäen, mutta kun lunta ei ollut nimeksikään koko aliupseerikoulun aikana, hiihto- ja suksisulkeisetkin pidettiin kasarmin vihreällä nurmikentällä. Harjoitukset maastossa oli laadittu siten, kuin siellä olisi lunta, vaan kun ei ollut. Poterokin piti yrittää kaivaa maahan, ei lumeen, kun sitä ei kerran ollut.

Palattuani RAUKista Rissalaan,  maaliskuun lopun tienoilla, taisi sataa jonkin verran lunta. Suoritin loppupalvelukseni pääosin sairaalan puolella, joten kelistä ulkona ei ole tarkkaa muistikuvaa.

Kyseiseltä talvelta ovat ensimmäiset yhteiset valokuvamme nykyisen vaimoni, silloisen uuden tyttöystäväni kanssa. Noissa kuvissa meidän lisäksemme kiinnittyy huomio siihen, ettei niissä ainoassakaan näy – lunta. Se taisi olla sellainen talven mittainen, lyhyenläntä ilmastokatastrofi silloin. Liekö aiheutunut uudesta, kuumasta, roihuavasta rakkaussuhteestani, armeijan leivissä hikoilustani vai pelkästä sattumasta ja tilastopoikkeamasta vanhan ajan kunnon talvissa?

Kommentit

  • Kallekustaa

    Hyvä juttu. Tulee omatkin inttiajat-76 mieleen Mikkelissä .
    Nuo rapakoissa ryömimiset ja muut. Mutta erityisesti jäi mieleen kun piti partaa ajaa tuvan pöydän alla.
    Olin iltasella tuvassa yksin, ja ajoin partaani punkan päällä istuen selin ovelle.

    Ovelta karjaisi vänrikki Kekkonen, jota nappulaksi kutsuttiin pienen kokonsa vuoksi
    En ollut huomannut hänen tuloaan josta suivaantuneena määräsi minut pöydän alle, jossa jatkoin parran ajon loppuun.
    Tämä vänrikki oli kuulu tällaisista tempuistaan.

    Voi tänään armeijakin olla jo toisenlaista nykyään, kun jo tabletti tietokoneet tuli tämän vuoden alusta varusmiehille, ja tytöt samaan tupaan.

  • plokkariukki

    Kallekustaan kanssa käytiin armeija “vanhaan hyvään aikaan” ja muistot suurilta osin myönteisiä jälkikäteen. Simputukset olivat tavallista, mutta nekin kääntyvät myöhemmin jopa positiivisiksi muisteltaviksi. Minutkin yksi korpin ketale pani punnertamaan 2-kerrospunkan alle naurettuani hänelle päin naamaa, niinhän siinä kävi että punkka meni nurin kovakuntoinen kun olin siihen aikaan, onneksi yläpetillä ei tainnut kukaan olla tirsoilla.

Jätä kommentti

*