Tärähtäneet

Viimeisin metsästysaiheinen postaukseni kiinnosti lukijoita, joten tässä jatkoa edelliseen tuherrukseeni. Meitä ase kainalossa kairoja ja ryteiköitä kiertäviä ja kannon päässä passissa nököttäviä ”tärähtäneitä” on Savossakin sentään melkoisesti, asiasta kirjoittavia vähän, emmekö uskalla tuoda harrastustamme julki kritiikin pelossa?

Tärähtäneet otsikko johtuu epäselvästä kuvasta. Kuvanoton aikaan kameroissa ei ollut kuvanvakaimia eikä mahdollisuutta korjailla jälkikäteen käden tärähdyksiä. Laatikkokamerassa oli yksi suljinaika ja kaksi aukkoa, vaihtoehdot auringon paisteelle tai pilviselle säälle. Talvisin suljin avautui hitaasti, jos toimi ollenkaan. Kuvia kuitenkin syntyi, mutta harvakseltaan, toisin kuin nykyään.

Ajankohtaiseksi tämän otoksen tekee sorsastuksen alku ensi maanantaina. 50-luvulla saalis oli melko varma. Meni vaikkapa Korvasen tai Kaihlasen lampien rannoille. Isäni ja saaliin kanssa vasemmalla, kaksipiippuinen haulikko selässään kuvassa poseeraava toinen nuori mies on muistaakseni yksi Itäkylän Rissasen veljeksistä. Onko Veikko, eräkirjailija, useita kirjoja aikanaan kirjoittanut; omassa hyllyssänikin niitä on muutamia? Vaiko Martti, riistapäällikkönäkin Pohjois-Savossa toiminut erämies? Ainakin Rissasen veljessarjasta nämä kuuluivat isän metsästyskavereihin, jopa isäukon nimi mainitaan joissakin Veikon kirjoissa. Tästä kunniasta isä oli ylpeä, vähän kuin tänä päivänä TV:stä tutut julkkikset. Jos muistan kuvan toisen henkilön väärin; korjatkoon ken tietää.

Epävarmaksi saaliin aikoinaan teki usein laukeamaton, itse ladattu patruuna. Monesti ammutut, turvonneet, halkinaiset, pahviset hylsyt, huonot nallit ja kostunut ruuti, epävarmuustekijöitä oli useita. Muistan lukuisat kerrat, kun saalis lensi karkuun pelkän iskurin naksauksen säikäyttämänä ja kirosanojen siivittämänä.  Tikka M-45:n, 16 kaliberisen, yksipiippuisen haulikon ejektori ei jaksanut poistaa kosteaa, turvonnutta hylsyä piipusta, joten uusintayritys jäi tämänkin takia usein ampumatta.

Mikä minua tässä nykyajan sorsajahdissa kyrsii, vaikka sinne joka syksy toistaiseksi änkeänkin? Sorsalintuja syötetään ja kerätään tiettyihin paikkoihin koko loppukesä odottamaan tuomionsa päivää. Turha lintuja edes muualta on etsiä, saati haaveilla saaliiksi. Ehkä joku moneen kertaan säikäytetty ja sotatantereelta hengissä säästynyt räpyläjalka päättää suunnata iltapalalle huitsin nevadaan. Annas olla, sielläkin ariukki Balalaikkoineen ja vismuttikuteineen odottaa siiven viuhunaa.

Lopulta kaiken kukkuraksi – Pum, että pitikin tavilla käydä heikko tsägä!