Isäukko-vainaalta usein kuulemani sanonta oli: Jos ei yli viiskymppiseen äijään mihinkään koske, se on kuollut. Aika monen miehen, miksei naisenkin kohdalla alan olla isän kanssa tästäkin asiasta samaa mieltä. Miten paljon omilla tekemisillämme ja valinnoillamme olemme nykyiseen ja tulevaan olotilaamme vaikuttanneet, onkin jo ihan toinen juttu. Terveempi sanoo helposti – paljonkin. Sairaampi – ehkä, olisihan sitä jotain voinut tehdä toisinkin, vaan ei tullut aina nuorempana ajatelleeksi. Veikko, Tuula ja moni muu näidenkin sivustojen postauksissaan ovat käsitelleet terveyteen liittyviä asioita, syystäkin. Minä jatkan nyt eräänlaista pohdintaa.

Vierailin äskettäin ikäiseni sukulaispojan luona. Vakava sairaus häntäkin vaivaa, eikä ole ainut tuttava- ja läheispiirissäni. Monilla on elämässään paljon enemmän murheita kuin minulla, näin oletan, ja omissakin on ihan tarpeeksi kantamista. Sukulaispoika-termi tuli tarkoituksella, koska meitä sattui olemaan paikalla kolme samaa ikäluokkaa olevaa äijää, mutta tarinat olivat osin kuin 10-15-vuotiailla pojilla, tuonkin aikaisia muisteltiin. Ei oltu kolmistaan tavattu vuosiin, lapsuus ja nuoruus kasvettiin yhdessä. Tarinointi kääntyi väliin vakavaksikin, edellä kerrotuista syistä.

Tupakka, viina ja villit naiset, siinä yhdistelmä jota on helppo sormella osoittaa ja yksikin mainituista voi viedä miestä kuin vierasta sikaa tai kuin pässiä narussa. Liittäisin samaan kolmi-yhteyteen myös sanan – usko! Sekin väärin ymmärrettynä ja tulkittuna voi tehdä ihan samalla tavalla elämästä suorastaan helvettiä! Pahalta kuulostaa jo sanoakin, saati kirjoittaa  entisenä seurakunnan työntekijänä. Monesti työurani aikana tapasin ihmisiä, joille on käynyt huonosti ajauduttuaan ahtaaseen putkeen, jossa tietynlaisella uskolla ja jopa Raamatulla lyödään päähän, että tukka pölisee.

Tupakka, viina ja villit naiset, jokainen noista vaihtoehdoista, yhdistelmänäkään käytettynä ei vielä vie miestä suoraan turmioon, vaikkei välttämättä elämän laatua parannakaan kuin korkeintaan hetkittäin. Onhan vielä mahdollisuus katuakin ja muuttaa käytöstään. Uskolla voi saada aikaan paljon hyvääkin oikein ymmärrettynä. Se saattaa parhaassa tapauksessa antaa toivon, paranemisesta en tiedä, vaikka jotkut korostavat sitäkin.

Kun katselen ja seuraan lapsia, voin vain toivoa heille kaikkea mahdollista hyvää. Tiedän, että jokainen heistä lähtee elämän kilpajuoksuun eri viivalta, ikä ja muut hyvitykset lienevät näissä kisoissa käytössä? Yhdellä on uudet piikkarit jalassaan, joku yrittää paljain jaloin, kolmannella on jo hyvin nuorena ensiluokkainen valmentaja ja taustat kunnossa muutenkin. Jokainen lapsi unelmoi, jos ei voitosta, niin ainakin siitä kaikille maaliin tulleille jaettavasta osallistumismitalista. Jokainen lapsi panee peliin kaikkensa.

Onko elämä niinkuin matka kohti kuvan saarta, etapin maalia usvan keskellä? Sen taakse en enää näekään kuin korkeintaan hieman? Monissa kilpailuissa edetään etappi kerrallaan ja jopa etappivoitoista jaetaan bonuksia. Joskus tulee kuitenkin lopullinen maali, ennemmin tai myöhemmin.

Niin ja loppujen lopuksi sen maalinauhan paikan määrittääkin sitten vielä  joku muu kuin minä ja sinä. Kunpa osaisimme tulla tuolle linjalle rinta pystyssä ja sanoa, parhaani tein, se riittäköön!