Työ, välttämätön pahako?

Haapakosken tehdas oli vielä 60-luvulla ja 70-luvun alussakin kotikylämme moottori, josta kylä sai elinvoimansa. Meitä Teittisen ja Valkosen koulukyydeillä sekä junalla Pieksämäkeen ja Naarajärvelle matkaavia ruukin oppi- ja ammatilliseen koulutukseen menijöitä oli melkoisesti. Sitten alkoivat viileät tuulet puhallella vanhalle tehtaalle ja sen alasajo oli alkanut. Kansakoulu toimi kylällä vielä 80-luvulle asti. Nyt kouluunlähtijät entisellä kotikylällä lienee laskettavissa yhden, korkeintaan kahden käden sormilla.

Vuoden 1996 syksyllä kotitaloni pihapiirissä Tiiliruukilla vietettiin isän ja äidin yhteisiä 70-vuotis syntymäpäiviä ison vierasjoukon läsnäollessa, ikäeroa heillä oli vain pari viikkoa. Omat synttärini Nokialla antoivat tähän juttuuni aiheen. Vieraat minun 7-kympin kekkereissäni lasketaan yhden käden sormilla.

Johtuiko tehtaasta rankkana työpaikkana vai muuten, Haapakoskella isän ikäluokan miesten elinajan ennuste kaikkineen oli lyhyehkö, kylän miehet kuolivat usein ennen virallista eläkeikää. Monet heistä olivat sodassa jo pilanneet terveytensä. Isä oli vasta menossa rintamalle Lappeenrannassa sodan loppuvaiheessa 1926 syntyneenä rauhan astuttua voimaan.

Harvemmin isä valitti sairauksistaan, en tiennyt hänen sairastaneen muunmuassa sydämen vajaatoimintaa, josta johtui nesteen kertyminen keuhkoihin ja se koitui lopulta hänen kohtalokseen. Askel oli lyhentynyt, pienelle erä- tai kalareissullekaan häntä en saanut mukaan pyytelyistäni huolimatta. Milloin mihinkin syyhyn vedoten hän jäi kotiin mieluummin sohvalle huilaamaan.

Pari viikkoa synttäreistä syyskuun 28. päivän iltana äiti soitti: Isä vietiin sairaalaan, käytkö katsomassa? Tein lähtöä Pieksämäen sairaalaan, jonne meiltä oli matkaa viitisen kilometriä. Taas kohta puhelin soi: Soittivat sairaalasta, isä on kuollut. Kävin häntä katsomassa saman tien, otsa oli isällä vielä lämmin siinä kappelin katafalkilla maatessaan tullessani häntä katsomaan.

Äiti muutti muutaman viikon päästä kaupunkiin asumaan.

Isä kuului ikäpolveen, jota ei ”otilla” näkynyt kuin vasta pakon sanelemana. Kuultuaan vanhemman porukan mahdollisesta irtisanomisesta tehtaalta, hän meni lääkäriin ja siihen loppui työura saman tien. Minulle ei anneta lopputiliä, oli isän mielipide. Isä työskenteli uskollisesti Haapakosken tehtaan verstalla 40-luvulta alkaen ja tietääkseni hän ei ollut montaa päivää sairauslomalla koko työuransa aikana. Lakkoilusta hän ei tykännyt.

Itse laskeuduin hidastetusti eläkkeelle, pikkuhiljaa osa-aikaisella hivuttaen pari vuotta ja sairausloman kautta lopulta kaksi vuotta ennen virallista eläkeikää työkyvyttömyyseläkekortti napsahti postilaatikkoon. Kiitos seurakunnalle työnantajana, kun ei ollut tarjota vajaakuntoiselle, täysin palvelleelle työntekijälleen työtä. Tunsin itsekin olevani jo kykenemätön hoitamaan tointani.

Mitä on vielä edessä nyt kahdeksan vuotta oltuani ”työstä vapaassa olotilassa”, sen vain Luoja tietää? Osaisinpa tämän loppuajan elää tavalla, jolla olla hyödyksi ja iloksi vaikka noille omille, aikuisille lapsille ja lapsenlapsille. Fyysisen matkan ja ajankäytön suhteen olisi nyt mahdollisuus apuun koronankin hellitettyä ainakin toistaiseksi. Säilyisipä sairauksista huolimatta positiivinen asenne ja välittyisi sellainen eteenpäinkin.

Olen kuormittanut terveydenhuoltoa viimeiset vuodet. Kiitos kohtuullisesta kunnostani kuuluu ehdottomasti hyvinvointiyhteiskunnallemme ja hoitohenkilöstölle. En ole tehnyt parastani, jotta olisin mahdollisimman pieni riesa ja rasitus ylikuormitetulle terveydenhuollolle. Oman työni hoidin parhaan taitoni mukaan ja palkkaakin sain, koskaan en liikaa, mutta ansaitsemallani eläkkeellä pärjään.

Kriisissä painiskelevan terveydenhoitoalan työyhteisöjen hoidon kohteena olen harvoin saanut huonoa palvelua jos koskaan. Virheitä varmasti tapahtuu työssä kaikille, varsinkin kiireessä ja väsyneenä, se on inhimillistä.

Onko enää työtä, jota tehdään ”kutsumuksesta”? Ennen ajattelin kirkon työn ja terveydenhoitoalan olevan sellaisia. Tehtyäni työtä kirkossa yli kaksi vuosikymmentä, tulin toisiin ajatuksiin. Kuinkahan moni kokee olevansa seurakunnassa toiveammatissaan? Syynä ajatusteni muutokseen ei ole pelkästään palkka ja työolot. Miten on terveydenhoitoalalla?

Muutaman kuukauden tein töitä virkavapaalla ollessani myöskin mielenterveyskuntoutujien parissa. Sattuiko minulle huono tuuri tämän työpaikan suhteen, en tiedä? Itse työstä tykkäsin, mutta jo muutamassa kuukaudessa huomasin; kirkon hommissa taitaa olla kuitenkin vielä iso osa ihmisiä jotka tekevät työtä sydämellään, sanoisinko ihan kutsumuksesta. Miten on terveydenhoitoalalla?

Kysyy plokkari/ ariukki