Muutto kolme vuotta sitten Savosta Pieksämäeltä Pirkanmaalle tapahtui hyvin lyhyen harkinnan ja sanoisinko melkein päähänpiston seurauksena. Olin silloin sairauksieni kanssa vaiheessa, jolloin 50-luvulla rakennetun rintamamiestalomme tarvitsemat hoitotoimenpiteet ja ison tontin vaatimat tehtävät tulivat itselleni lähes ylivoimaisiksi. Remontit olisi tullut antaa toisille ja pihatyöt tahtoivat jäädä tekemättä, tämä asumismuoto oli tiensä päässä. Onneksi talon myyminen silloin oli helpompi juttu kuin se olisi ollut tänä päivänä. Muuttomme suunnan otimme Nokialle ja syykin oli selvä, tyttären perheen koti ja lapsenlapset olivat täällä.
Kolme vuotta olen tuskaillut Nokialle sopeutumisen kanssa. Kuvittelin 80-luvun alussa muutettuamme Pieksämäelle, että tämä on se seutu, missä haluan asua loppuikäni. Asuimme ennen Pieksämäelle takaisinmuuttoa kolmella eri paikkakunnalla, juosten aina houkuttelevampien työtehtävien perässä, ensin Savonlinnassa, sitten Kiteellä ja viimeiset vuodet Kuopiossa ennen paluuta takaisin synnyinseudulle.
Kerrostalolokerossa asumiseen en ole kunnolla sopeutunut. Kysyn itseltäni, haluanko edes? Onko tämä liian helppoa? Kapinoinko tekemäämme valintaa kohtaan, eikö olisi sittenkään pitänyt jättää kotiseutua? Olisiko ollut parempi vain muuttaa Pieksämäellä kerros- tai rivitaloon? Siellä olisi ollut se vanha, tuttu sosiaalinen verkosto ja harrastukset. Toki korona haittasi sielläkin viimeisinä aikoina pahasti niin harrastuksia kuin muutakin toimintaa.
Vanhojen kavereiden tapaamisia kaipaan, metsästysretketkin kotiseudulle ovat jääneet, uudelleen muutama vuosi sitten elvytetty bändi-hommamme hyytyi osin pitkien välimatkojen kulkemiseen. Tämän kaiken kanssa on tehtävä tietynlainen surutyö ja se tuntuu olevan minulle vaikea juttu, pakko myöntää.
Meillä on täällä Pirkanmaalla moni asia tosi hyvin, uusi mökki, pirpanat asuvat tuossa muutaman kilometrin päässä jne. Vähintäin kerran viikossa vietämme koulun jälkeen yhteisen iltapäivän keksien kaikenlaista kivaa yhdessätekemistä. Kesä meni mökillä ja aika usein saimme sinne seuraamme lapsenlapsetkin.
Keppari. Ukki tekisitkö minulle kepparin? Tässä toiveessa taisi mummillakin olla omat näppinsä mukana. Tämä oli sellainen luottamuksenosoitus minulle, että otin siitä kopin! Teen, jos olette kavereina tekemisessä?
Kokemusta kepparin teosta on vuosien takaa, silloin värkkäsin muistaakseni joulupukin konttiin silloiselle pikku tytölle hänen ensimmäisen kepparinsa. Nyt niitä on tallissa useita, mutta tällainen, juuri toiveissa oleva tarvittaisiin hypätessä yli metrin korkuisia esteitä.
Kepparikirjasta löytyi alustava malli ja teko-ohjeet. Oikeanlaisen kankaan etsiminen oli sitten vaikeampi juttu ja nettikaupasta vihdoin löytyi juuri se oikea kangas ja väri.
Aikaa vierähti askareen parissa kolmena eri päivänä useampi tunti kerrallaan, mutta se kannatti. Lopputulos oli kaikkien meidän työhön osallistuneiden mielestä hieno. Voi sitä riemua, kun viimeinen sidos kepparin kaulalla saatiin paikalleen ja päästiin ulos kokeilemaan loikkaa metrisen esteen yli. Ja sehän onnistui! Kingillä ratsastava nyt jo hieman isompi heppatyttö oli ratketa ilosta ja niin oli ukki ja mummikin. Tämä on sitä ilotyötä parhaimmillaan.
t. ariukki
