Urheilua ja musiikkia murkkuiässä ja sen jälkeen

Olen harrastanut koko ikäni monenlaista urheilua aina 55 ikävuoteen saakka, jolloin oma lääkärini kertoi totuuden silloisen kehoni kunnosta ja totesi, olisikohan aika lopettaa ainakin lentopallo ja punttien kolistelu, niin monta paikkaa on jo rikki.

Isäni totesi minulle 15-kesäisenä: tuolla menolla et tule tervettä päivää näkemään, lopeta urheileminen ja tee jotakin järkevää, soittamisesta ja bändihommistakin hänen mielipiteensä oli, että niissä menee kuulo ja oppii ryyppäämään, osittain oikeassa isäukko olikin.

Harva urheilija saa urheilusta itselleen oikean ammatin ja edes kohtuullista korvausta hurjista uhrauksista huolimatta urheilun eteen. Monissa lajeissa palkkana on kaiken huipuksi melko nuorena jo loppuun runneltu keho ja lopulta tyhjän päälle jääminen urheilu-uran jälkeen. Opinnot eivät kiinnosta, isot saavutukset jäävät vähiin, vaikka sinut tunnetaan kovana harjoittelijana ja melko hyvänä urheilijana, siinä sitä sitten lopulta roikutaan löyhässä hirressä. Onneksi minun kykyni, intoni ja kunnianhimoni eivät vieneet urheilu-uralle, siitä tuli vain vakava harrastus.

Kaikki viat ja vammani eivät ole urheillessa tulleita, mutta iso osa vaivoista tukielimistössäni johtunee nimenomaan sieltä. Yksi työterveyslääkäri kysyi aikanaan, mitä hemmettiä mies on tehnyt kun noin on paikat rikki? Huippu-urheilijoihin verrattuna omat rasitukseni ja tuntimäärät urheilun puolella olivat onneksi monista muista harrastuksistani johtuen melko vähäiset, vaikka paljon olen painoja nostellut ja palloa lattiaan hakannut yms. Huomattakoon etten ole harrastanut edes vapaaottelua enkä motocrossia, pari tosi kovaa lajia mainitakseni. Onneksi minun tasollani urheillessa doping oli tuntematon juttu. Onko koskaan laskettu ja tutkittu, mitä kovaa treenanneiden urheilijoiden urheilusta saamien vammojen ja sairauksien hoitokustannukset ja kuntouttaminen maksaa yhteiskunnalle ja mitä hyvää se vastapainoksi tuo noille menoille?

Terveydenhoitojärjestelmää olen minäkin vammojeni takia monesti rasittanut. Lihashuollon ja oikeiden suoritustapojen kanssa on ollut niin ja näin ilman kunnollista valmennusta ja mentoreja, joten syytä vaivoihin on siinäkin. Ovatko nykyiset huipputuloksiin tähtäävät valmennusmenetelmät sitten parempia ja urheilijan terveyden paremmin huomioonottavia, en tiedä? Viimeisimmät medioiden esiintuomat ikävät valmennusmenetelmät ja urheilijoiden saamat vammat niin fyysisellä kuin henkisellä puolella eivät ole mukavaa luettavaa, kuunneltavaa ja katsottavaa. Kovin tuntuvat urheilijat olevan sairasta sakkia, milloin mistäkin syystä, jos ei nivelistä ja lihaksista niin sitten päästä tai sitten ainakin hyvin usein flunssassa ja jonkun muun pöpön vaivaamina.

Urheilusta positiivisena asiana olen saanut sen tuomat kaverit ja kuten Kämäräisen Sannakin toi julki omassa postauksessaan, opin riemuitsemaan voitoista ja hyvistä tuloksista, opin sietämään pettymyksen tunteita. Vaikka minun saavutukseni olivat alemmilla sarjatasoilla mm. lentopallossa ja eri lajeissa yleisurheilussa, ei niiden kokemista pidä vähätellä. Alpakkalusikka 3-sijasta seuran sarjahiihdossa oli muutaman viikon näkösällä piirongin päällä ja hopealätkä lentopalloturneesta oli hieno saavutus vähillä harjoituksilla. Monesta pahasta olen ollut urheillessa poissa. Urheilu kävi terapiasta ja aggressioita pääsi purkamaan hien lentäessä, välillä tuntui kuin sälöt olisivat lennelleet salin lattiasta iskiessäni palloa suutuspäissäni, tämäkö on urheilun varsinainen tavoite?

Nyt eläkkeellä ja raakkiukkona elämisen tarkoitus, pahan olon voittaminen, turhautuminen ja urheilutulosten saavuttamisen puuttuminen on pyrittävä korvaamaan muilla konstein kuin urheillen. Vanhan moottoripyörän rassaaminen ja ajelut ilta-auringon laskuun, aloitetaan vaikka siitä. Hitaat kävelylenkit, aika ajoin henkeä tasaten kartsan ympäri ja metsäpoluilla, ovat tärkeä osa minun tämän päivän elämääni. Jos olisin uskonut isääni silloin yli puoli vuosisataa sitten, lopettanut urheilun ja musiikin harrastamisen, olisiko terveyteni ja oloni nyt parempi vai vielä huonompi, kuka sen tietää? Valintani tein itse kuuntelematta pätkääkään isän mielipidettä, se oli murkkuikä se.

Jätä kommentti

*