Vanha leivinuuni tarinoi

Olin luonnonkivistä taidokkasti savella muurattu leivinuuni. Kooltani melkoinen itse tupaan verrattuna. Etukulmassani oli hella, ruoanlaittoon, kahvinkeittoon ja pienemmän lämmön tuottamiseen ja uuninpankolle mahtui mies helposti ruokaperräisille.

Törmälän pappilan torpaksi kai tämä mökki aikanaan koottiin, jostakin muualta siirretyistä savutuvan hirsistä, näin luulen. Kauan sai olla Kitulahden pohjukassa, nykyisen Etelä-Konneveden kansallispuiston keskellä mökki uuneineen oman aikansa muistomerkkinä ja asumuksena, reilut sata vuotta eli elämäänsä.

Anteeksi, että puhun menneessä aikamuodossa, olen jo purettujen uunien taivaassa, nykyään tännekin tulevat uudelleen syntymään vanhat pönttöuunit ja jopa uuden karheat vuolukiviuunitkin. Ajasta iäisyyteen on siirtynyt itse vanha torppakin, toki elää uutta, toisenlaista elämäänsä jossakin muualla kesämökkien seinissä ja rakenteissa, olen kuullut.

Torpan rakennusvuodesta kuin uunin muurauksen ajankohdastakaan ei ole tarkempaa tietoa. Elämäni aikana näin monet ilot, surut, eloa ja oloa moneen lähtöön. Lämpöä minusta riitti, kun jaksoi kaksimetriseen pesääni halkoa työntää. Kerta–pari viikossa lämmittäminen piti tuvan lämpimänä talvipakkasillakin. Kaksikymmentä leipää meni heittäen luukustani sisään. Talkkunat, kalakukot, lanttuhauvikkaat, salaa kaadettujen hirvien paistit ja lukuisat muut ruoat lämmössäni kypsytettiin. Torpan väki hankki elantonsa pääosin kalastuksella. Vanhoilla nuotanperillä on tilkitty hirsien välitkin talvivinkan puhallettua ikkunan alta tupaan.

Elämä kaukana naapureista, jumalan selän takana oli melkoista puurtamista. Lapsiakin juoksi pihalla aikanaan melkoisesti. Viimeinen perhe asusti täällä kaksikamariseksi laajennetussa mökissä vakituisesti 70-luvun alussa. Oli siinä pilteillä taivalta metsäpolkua pitkin tallata Hanhitaipaleen kouluun. Talvella jäitä myöten matka helpottui ja lyheni onneksi huomattavasti. Ennen koulun rakentamista Hanhitaipaleeseen lapset taivalsivat vielä kaemmas korpia pitkin Konnekosken kouluun.

90-luvun lopulla torppa näyttäytyi rannalta, savusaunan nurkalta mäelle katsottuna kuun valossa tällaisena

Parin hehtaarin pelto tuotti juuri kantturalle ja hevoselle tarvittavan heinän, taisi joskus olla pikkuisen viljaakin kylvettynä ja tietysti ryytimaa. Hevosta tarvittiin savotoilla, ne työllistivät laajoissa ympäröivissä metsissä talvisin ja metsätyömiehet pitivät meillä kortteeria, parhaillaan lattialla makasi ukkoa mustanaan ja pitkän pirtinpöydän ääreen syötettiin metsuri poikineen.

80-luvun lopulla torpan oltua asumattomana kymmenkunta vuotta, sitä alkoi kunnostaa ja asustaa vapaa-aikoinaan nuoripari Kuopiosta. Monet vaiheet nähtyäni jälkeen vakituisten asukkaiden, sain jälleen uudenlaista elämää ympärilleni, mutta siitä ehkä sitten joskus myöhemmin.

Jätä kommentti

*