Olen lähiaikoina pohdiskellut kovasti nuorten, perheellisten naisten rynnistämisen seurauksista politiikan johtopaikoille. Nuoria miehiä, perheellisiäkin siellä on aina ollut. En ota kantaa nyky ministereiden onnistumisiin ja epäonnistumisiin päätösten teossa kun en niistä mitään ymmärrä ja siihenkään, osaisivatko jotkut muut, kokeneemmat päättäjät, ehkä vanhemmat, jopa miehet hoitaa asioita paremmin. Jälkiviisautta ja tietoa tuntuu ainakin riittävän ja olevan ylen määrin, varsinkin oppositiossa, toreilla ja turuilla sukupuolesta riippumatta, saako näinkään sanoa?

Politiikasta juurikaan ymmärtämättömänä näyttäisi päätösten tekemisen tapa, kuin poliitikoiden esiintyminen julkisuudessakin muuttuneen viimeisen hallituksen myötä paljon. Onko syynä näkemykseeni juuri nuorten naisten tulo politiikkaan ja tässä viittaan lähinnä viisikkoon, joka on päätöksen teon ytimessä vai jotkin ihan muut syyt? Pidin alun perin nykyhallituksen koostumusta ja uusien kasvojen esiintuloa hienona asiana, mutta tapahtuiko tällainen suuri muutos pahimpaan mahdolliseen aikaan? Olisiko kovempi kokemus ja tietyt eletyt ikävuodet, kuin aikaisempi, laajempi verkostoituminenkin eduksi valtavien haasteiden edessä? Ainakaan lapsiperheen luomat paineet jo vähemmälle jääneinä iäkkäämmällä päättäjällä voisi tuoda tiettyä rauhallisuutta ja tasapainoa työn eli politiikankin tekoon. Tästä hyvänä esimerkkinä oli hetken nykyhallituksessa rahaministerinä toiminut vanhempi ja kokeneempi poliitikko.

Pandemian aika ja monien muiden suurten päätösten (hävittäjähankinnat yms) ollessa päällä, voiko olla enää huonompi aika ”opetella” politiikan tekoa? Ei kai 30 – 40 vuoden kieppeillä olevalla poliitikolla voi olla kovinkaan paljoa kokemusta isojen, laajojen ja monipuolisten asioiden kaikista vaikuttimista. Ministereiden takana on suuri avustajien ja virkahenkilöiden koneiston, jossa kokemustakin on, mutta lopullinen päätöksenteko lienee edelleen ministerien ja eduskunnan kontolla?

Pidin itseäni reilu 3-kymppisenä ihan pätevänä kuntatason poliitikkona, mutta eipä siellä silloin 80-luvulla nuoren kuntapoliitikon ääni juuri painanut, paitsi vaaleissa äänten kerääjänä, ehkä parempi niin, näin jälkikäteen ajateltuna. Kovin heppoiset ja kapoiset olivat hartiat ja näkökulmat olemattomalla kokemuksella tuolloin oikeasta elämästä, taloremppa oli kesken, kaksi muksua pyöri jaloissa ja yrittäjällä riitti kiireitä, keskity siinä sitten vielä politiikkaan.

Somesta ja yleensä mediasta on tullut kaiken hyvän (pahan) lisäksi yksi valtaa (päitä ja päätöksiä kääntävä) käyttävä iso tekijä. Tämä mediasirkus on ryöpsähtänyt somekanavineen lähivuosina todella vaikuttavaksi tekijäksi trolleineen (tahallinen häiriköinti) disinformaatioineen (tahallinen harhaanjohtaminen) päivineen.

Asioiden ollessa valmistelussa, niiden keskeneräisenä esiintuominen julkisuuteen päättäjien ja neuvottelijoiden taholta vielä erilaisina versioina ja tulkintoina, on mielestäni vähintäin arveluttavaa. Oliko vanha tapa ”miesten kesken” saunan lauteilla, pienessä ja välillä isommassakin viinan huurussa jauhaa päätökset sitten oikea tapa toimia, sietää sitäkin miettiä. Ajat muuttuvat ja maailma sen mukana, eikä ainakaan yhtään helpommaksi poliitikon työ muutu.

Mieleeni jäi nykyisen pääministerimme TV-1:n ohjelmassa esiintuoma asia. Jossakin demarien tilaisuudessa hänelle oli esitetty kysymys, ottaisiko hän vastaan pääministerin pestin, kun entinen demaripääministeri poistui takavasemmalle. Vastaus kuului muistaakseni jotenkin näin: Onko minun ihan pakko?

Mitä lienee silloin nuoren perheenäidin päässä pyörinyt, kun myöntävän vastauksen kysymykseen antoi? Samaa kysyn monen muunkin nuoren, lapsiperheellisen ministerin kohdalla: Onko pakko, ajaako vallan tavoittelu perheen edun edelle?