Vanhakin nyt nuortuu

Minusta ei sitten koskaan tullut oikeaa, tunnettua muusikkoa, ei edes kohtuudella kitaraa rämpyttävää viihdyttäjää. Olisinko julkimona ehkä voinut joskus päästä vaikka politiikkaan? Nimeä mainitsematon, eräs kansanedustaja, tuntuu joutavan jopa kiertueelle työmaaltaan muistelemaan entisiä hyviä Maalaispoika-aikojaan. Menköön, eläkeiässähän äijä jo on, tehneekö muuta Arkadianmäellä kun painelee nappia silloin, kun toiset käskevät ja sitä mitä käsketään. Kyseisen biisin julkaisemisesta on aikaa. Tuolloin meilläkin oli bändi, ei hääppöinen, mutta bändi kuitenkin. Joskus aiemmin taisin jo kirjoitella yhteisestä soittosessiostamme ja mahdollisesta (heh, heh) come-backista. Tapaamisemme on siirtynyt ja siirtynyt, mutta nyt näyttää hyvältä!

Uskokaa tai älkää, intoa löytyy soitto-asiaan meikästäkin ihan eri tavalla, kun mitä jos vaimo pyytää roskista ulos kuskaamaan tai pihalle lehtiä haravoimaan. Tuoreen kalan puutteesta kun hän joskus mainitsee, löytyy reppu heti valmiiksi pakattuna kellarin rapusta ja jalka, selästä puhumattakaan, eivät ole kipeitä lainkaan.

Kymmenien sähköpostien, puheluiden ja viestien rustaamisten jälkeen on saatu vihdoin sovittua ajankohta, jolloin tietyt äijät ajelevat kukin taholtaan tiettyyn salaiseen paikkaan, jossa alkaa armoton musisoiminen. Asiahan ei ole aivan niin yksinkertainen, että sinne vaan ajellaan ja aletaan soittamaan. Omalla kohdallani on vaadittu tunteja ja taas tunteja, kun olen kunnostanut vanhan Fender Stratocasterin kopioni soittokuntoon. Vielä siitä puuttuvat nupit. Sata wattinen vahvistin, Fender sekin, komeron nurkasta kaivettuna, piti karseaa pauketta ja rytinää päälle kytkettäessä ja potikoita (nuppeja) hipaistessakin. Alakerrassa päivätorkuillaan ollut vaimo oli saada sydärin! Purkki sitä tunnettua jotakin crc:tä ja styrkkari (vahvistin) atomeiksi (purettuna sisuskalut näkyviin); alkoi pikkuhiljaa rutinat muutaman suihkeen jälkeen vähetä. Piuhatkin (johdot) joilla skitta (Fender-kopio lankkukitara) yhdistetään vahvariin ja jalkabedaali (laatikko, jossa muutama nuppi piuhan päässä lattialla) myös, tarvitsivat kaikki täydellisen kunnostuksen ja rasvauksen. Sehän kävi vanhasta muistista entiseltä TV-mekaanikolta, vuosikymmenien takaa. Kyseisellä hommallahan elantoni hankin vielä silloin, kun jotakin elektroniikkaa korjattiinkin.

Näiden ns. soittajien, valemuusikoiden lähimusiikkikauppiaat hykertelevät innoissaan, heille on ilmaantunut uusia, vanhoja, maksukykyisia mies-asiakkaita. Yksi katselee innoissaan rumpusettiä, ennen oli Premierit. Mitenhän pelaisi Yamahan sähkörummut? Toinen haikailee ihan toisella paikkakunnalla, toisessa päässä maata, uuden sähköbasson perään, vaan eihän niitä hyllyssä montaa ole. Kokeillaan jotakin Ibanezia ja pannaan katalogista katsottu peli heti tilaukseen. Vahvari, joku vanha Marshall hänelläkin sentään löytyi jostakin saunan eteisen nurkasta. Miten lienee urkujen soittajan laita, riittääkö lapsen lapsen Citizen-merkkinen 200 euron syntikka/ sähköpiano vai mennäänkö kauppaan ja ostetaan oma, Hammondiko leslie-kaiulla, jolla saa treenata aina silloin kun huvittaa ja tiedä vaikka…? Vielä tarvitaan laulajalle tai laulajille PA-kamat eli lauluvahvistimet ja mikit. Vuokrattaisiinko vai pitäisikö samantien ostaa jo omat, tiedä vaikka…? Näinhän tämä menee, mutta meneekö sittenkään?

Yli neljänkymmenen vuoden tauko soittamisessa on pitkä aika. Minuakin vaivaa monen muun riesan lisäksi nivelrikko sormissa kuin Jukka Tolosella, entisellä Tasavallan Presidentti-bändin huippukitaristilla. Hän soittaa nykyään kosketinsoitinta ja virsiä, hienoa sekin, musisointia. Kuulo on itseltäni heikentynyt, eikä vähiten syynä vuosikymmenten takainen keikkailu. Näkö ja muisti välillä heittää. Nuottejahan ei tarvitse nähdä, näkis vaan laulun sanat paperista tai vieläkö muistaisi jotakin ulkoa? Nämä minulla, mutta entäs pojilla?

Olisikohan siellä soittopaikan lähiseudulla yhtään snagaria (nakkikioskia), baaria tai asemaravintolaa, tuskin? Nuo paikat tulivat tutuiksi aamuöisin keikoilta palatessa milloin mistäkin päin mualimata. Sinne upposivat monasti vaivalla, miksei joskus riemullakin hankitut keikkapalkkiot, jotka jäivät käteen soittovehkeiden hankintaan otettujen vekseleiden maksun jälkeen. Näin sitä nuortuu vanhakin muistellessa aikaa ennen kännykkää ja läppäriä. Eikö mitä, hyvä tämäkin pojan vanha MacBooki, sainpahan muistella ja mietiskellä.

 

 

Jätä kommentti

*