Piti elää yli 7-kymppiseksi, ennenkuin ”eksyin” elämäni ensimmäiseen oikeaan rock-konserttiin. Festaritkin ovat jääneet käymättä, sentään Rautalammin pestuumarkkinoilla ja Suonenjoen mansikkakarnevaaleilla tuli silloin nuoruudessa 60 – 70-luvun kieppeillä piipahdettua, Suonenjoella ihan telttakunnissa siellä hautausmaan aidan takana isommalla porukalla.

Tällaisesta pihistä, vanhasta ukosta erityisen hyvältä tuntui se, että nyt kyseessä oli Nokian Tapsan tahtien ilmaiskonsertti ja lavalla oman nuoruuteni yksi suosikkisolisteista ja bändeistä eli Jussi & The Boys. Musiikillinen ilottelu minkä Jussi orkestereineen tarjosi meille oli taatusti ikimuistoinen.

Tunnelma Tapsan tahdeilla oli kaikkineen upea ja mikä parasta, yleisö koko tuon kolme päivää jonka tapahtuma kesti, oli lähes poikkeuksetta selvin päin. Iltakonserteista en mene sanomaan, ne jäivät minulta katsomatta ja kuulematta. Itse pääsin lavalle lauantaina iltapäivällä noin tuntia ennen Jussin konserttia Nokian mieskuoron kanssa. Kuorokonsertissa esiintyi kolme nokialaista kuoroa, naiskuoro Nota Bene, Nokian työväen mieskuoro ja Nokian mieskuoro.

Palataanpa Jussi Raittiseen ja The Boysiin. Jussista ei pelkän äänen perusteella uskoisi, että lavalla oli aivan kohta 80 vuotta täyttävä rokkistara. Totta oli se, että avustajat melkein kantoivat Jussin lavalle ja istualtaan hän konsertin veti.

En ollut ensinäkemältä oikein varma, saisiko yleisö haluamansa katsoessani Jussin lavalle tuloa. Toivoin tietysti soittolistalta löytyvän ainakin ne vanhat kunnon Kesäduuni blues,Valtatie 66 ja Metsämökin tonttu. Tulihan sieltä lähes kaikki vuosikymmenien takaiset hitit ja millä menolla. Bändi on pisimpään yhtäjaksoisesti Suomessa soittanut rock-yhtye. Kokoonpano on vaihtunut moneen kertaan lukuunottamatta itse Jussia. Soittajia lienee ollut mukana bändissä kaikkineen kolmisenkymmentä vuosikymmenien aikana aloitusvuodesta 1964 alkaen.

En ole kummoinen musiikkikriitikko, mutta tunnelma salissa oli kerrassaan hieno ja elimme siinä vahvasti mukana vaimoni kanssa. Meille konsertti oli elämys kuin jo suurimmalta osalta varttuneempaan ikään ehtineelle muullekin kuulijakunnalle. Edes meikäläisen korville hiukan liian kova äänentoisto ja miksauskaan eivät pilanneet tunnelmaa. Puupenkitkin selkä sieti kohtalaisesti tuon reilun tunnin ajan, jonka Tahti-teltassa Jussia kuunnellen istuimme. Kaljaa ja lonkeroa emme tarvinneet tunnelman nostattamiseksi ja kova vesikuurokaan ei haitannut kuin hetken hakattuaan teltan kattoon hurjalla voimalla. Saderyöpyn aikana taisi olla menossa juuri jokin amerikkalainen gospel tai negrospiritual- tyyppinen biisi.

Jussilta ja pojilta ilmestyy lähiaikoina uusi levy ja kirjakin Jussin elämästä on kai tekeillä. Saa nähdä jos suunnitelmani toteutuu ja miesluolaani löytyy kunnon stereolaitteet jostakin 60 – 70-luvulta, pitääkö lähteä levykauppaan ja ostaa Jussin viimeisin, joka ihme kyllä ilmestyy vielä vanhana kunnon vinyyliversionakin.

Mikä illan huippusolistista tuli esiin koko konsertin ajan, oli hieno suhtautuminen ja kontakti yleisöön. Siinä ei tarvittu mitään ihme sirkustemppuja ja vedättämisiä lavalta.

Viimeisenä lauluna ennen encorea kuultiin upea Vanha rokkistara-biisi. Eiköhän useampi kuulija pyyhkäissyt silmäkulmaansa, tuolillaan lavalla istui todellinen vanha rokkistara, vaikkakin äänellään vielä hienosti ajassa elävä artisti. Sadekin toi telttaan kosteutta, puro liritti penkin alla ja omaan silmäkulmaankin tippoja kertyi, tunnustan. Encorena tuli sitten kaikkien tuntema Metsämökin tonttu ja  sitä parempaa lopetusta ei konsertille olisi voinut kuvitellakaan.

Jussi & The Boys minkä teittekään, tuli siinä väkisin mieleen 60-luvun lopun ja 70-luvun alun omatkin bändikokemukset, silloin vedettiin kotikylällä Haapakosken Seurantalon lavalla Jailhouse Rockia ja Puuvillapeltoja. Mitäs me, vanhat rokkistarat! t. ariukki