Vauhti huumaa

Torstaina käyttöönottokatsastuksen jälkeen ruuvasin rekisterikilven ajokkini takalokasuojaan. Kymmenet ja taas kymmenet työtunnit verstaassani oli saatu tämän projektin osalta päätökseen. Lauantaina aamupäivällä polkaisin innolla koneen käyntiin. Talvinen päivä ei ollut ehkä parhaimmillaan ensimmäisen koeajeluni kannalta. Taivaalta satoi tihkuten vettä ja oli neljän asteen pakkanen. Heti kadulle päästyäni huomasin takapyörän hakevan jäisellä tiellä eri uralle, mille etunen veti. Valtatien risteykseen jarruttaessa pyrki pyörä väkisin poikittain. Ohitseni ajanut poliisiauto sai minut muuttamaan ennalta ajateltua ajoreittiäni, kurvasin hiljaiselle kylätielle takapyörän sutiessa rajusti.

Vitivalkea lumi pöllysi takana vilkaistessani peiliin rupulipintaisen takasen pieksäessä tien pintaa hurjastellessani pehmeää, suurten kuusten reunustamaa mutkaista tietä näkymättömiin. Pitkään loivahkoon nousuun vedättäessä kone tuntui ammattimaista kieltä käyttääkseni hieman nuhaiselta ja tukkoiselta. Nyppylän päällä kaivoin taskuun varaamani ruuvimeisselin ja säädin kaasuttimen ”seosruuvia” hieman rikkaammalle.

Ampaisin alamäkeen hurjaan vauhtiin. Ympärille ilmestyneiden aukkojen keskelle jääneet koivupökkelöt saivat ihmeteltävää kerrakseen, mikä on tuo uliseva, tajutonta vauhtia kiitävä sini-nuoli keskellä – ei mitään.

Pari kilometriä ajettuani tulin liikennemerkin kohdalle, joka kieltää moottoriajoneuvolla ajon eteenpäin. Kaikkea opittua ja arvojani vastaan ohitin merkin ja puomin tapaisen. En ollut ensimmäinen lainrikkoja tällä kohtaa, siinä jatkui selvä ajoura, autojen jälkiäkin sadan  metrin matkalla ja sitten saavuinkin jo kunnolliselle omakotialueen tieosuudelle. Ärhäköitynyt kone kiersi nyt selkeästi paremmin taidokkaan kaasuttimen säädön jälkeen.

Tyhjäksi jääneen yläkoulun takana jyrkähkössä mäessä testasin, riittääkö koneessa vääntöä tällaisen sata-kiloisen järkäleen kyydittämiseksi raskaammissakin olosuhteissa. ”Automaattilaatikko” heitti nousun loppuvaiheessa ykköstä kehiin, ajopelini nousi juuri ja juuri kunnialla mäen päälle tarvitsematta alkaa työntöhommiin.

Kotiin oli matkaa enää 400 metriä viivasuoraa katua. Urku auki kiihdytin ajokkini täyteen vauhtiin. Kaasu pohjassa Automaatti Pappa Tunturini nopeusmittarin viisari vipatti 30-40 km/h välillä. Koiransa kanssa lenkiltä palaileva naapurin Jorma jäi portilleen ällistelemään kuuluvaa pörinää ja sinistä savua syöksevää apparaattia suoran päässä? Ohjus lähestyi hurjaa nopeutta!

Takapyörä sujona jalkajarrua painettaessa pyrki ajopeli jälleen poikittain. Pysähdyin Jorman kanssa juttusille. Olin huomaavinani jopa pientä kateutta hänen äänessään. Lähikadulla asustavan Alpon kanssa, Solikka-miehiä hän, olimme jo aiemmin jutelleet ja päätimme ottaa Jormankin perustettavaan Wanhojen Ukkojen Mopo-Kerhoomme, mikäli hän hankkisi pappamallisen mopon entisen 750:n Kawasakinsa tilalle.

Puolen tunnin tarinointimme aikana palasimme moneen otteeseen puolen vuosisadan taakse, jolloin minäkin aloittelin mopoilua kotikylälläni Haapakoskella Tunturi Sportilla.

Ajettuani mopon talliin, heitin rippikouluikään ehtineen ”kutistuneen” ajoasuni Honda VT-500 C motskarini taakse naulaan. Päätin, pistäkööt hallitusherrat moottoripyörään ”hupiveron”, jääköön seisomaan, minä ainakin toistaiseksi mopoilen, siihen ei tuleva vero iske. Ehkä mopoilu on turvallisempaakin – tämmöiselle eläkeukolle?

 

 

Kommentit

  • Eino J. (maallikkona)

    Mopoillakseni tarvitsisin varmaankin entisajan mopon – tokkopa näitä nykyisiä kevyen moottoripyörän näköisiä saisi edes käyntiin.

    Nuoruuteni aikaan ajamistani mopoista jäi mieleeni yksi, jossa runko oli hieman vääntynyt (kaaduttu?) ja takapyörä kulki eri latua kuin etupyörä – kuten Ari mainitsi omastaan. Sillä oli oikeastaan hankala ajaa. Sitä piti ohjastaa jatkuvasti. Tuunattu kun oli.

    Jätin peukun klikkaamatta, koska Arin kaltaisen ammattilaisen on noudatettava liikennemerkkejä, vaikka ne joskus saattavat olla väärissä paikoissa, jos ne ovat virallisia – oliko niin tässä jutussa, jää epäselväksi.

    Nykyisin lainsäädäntöön on jo otettu tuo tunnustaminen alentavana tekijänä, lienee ollut aina, mutta sanonta: Kun tunnustaa, pääsee vähemmällä – jatkuu: kun ei tunnusta, ei tapahdu mitään.
    – Yksityinen mietteeni on:
    Tilitettävä vähintään rikemaksu valtiolle tai ainakin hyvään tarkoitukseen ja mopokortti viikoksi kuivumaan – tai jotain vakavain nuhtein.

    Onnea tulevan kesän ajokeleille! ja kerholle

    – eräs tuttavani hankki polkupyörän, jossa on moottori, mutta se ei kuitenkaan ole moottoripolkupyörä (eli mopo). Kannattaisiko meidän iäkkäämpien hankkia sellainen – se olisi kaiketi vakaampi ja nopeus siedettävä? mitä asiantuntija niistä tietää ja sanoo?

  • Ari Niemeläinen

    Kiitoksia Einolle huomioista. Peltirunkoiset pappa-mallit ovat tänä päivänä hakusessaan. Omani löytyi omasta liiteristä olkipaalin ja hellaklapien alta viime talvena. Sillä ajoi poikani viimeksi lähes parikymmentä vuotta sitten. Pakko myöntää omantunnon kolkuttaneen lauantaisen tekoni jälkeen. Merkin virallisuudesta en osaa sanoa, se on tulosuunnastani pitkän mökkitien päässä. Luultavasti kyseisillä merkeillä ”polunpätkän” molemmin päin on pyritty estämään turha ympäriajo ja rällääminen rauhallisella kesämökkialueella. Tämän aamun kirkossa pistin kolehtiin Yhteisvastuu-keräykselle tuplasti normaalia enemmän, kuittaantuneeko ”laiton” tekoni sillä? Tavallisesti ajelen polkupyörällä aamulenkkini samaa reittiä. Valitettavasti joskus nuorilla kuin meillä papparaisillakin ”vauhdin huuma” sekoittaa ajatuksen juoksun ja tulee tehtyä töllösiä. Lupaan olla toiste ajamatta päin punaista pyöreää ja keltaisella viivalla varustettuaa merkkiä! Onneksi Papiskalla ei pääse missään ylinopeutta.

Jätä kommentti

*