Viisas nainen

Jos olet sattunut lukemaan edellisen juttuni, niin huomaat, tämä on jatkumoa sille. Nyt kyseessä oleva henkilö on hänkin minulle sukua. En sano, että koko sukuni olisi jotenkin viisauteen kallellaan, mutta mummoni oli viisas nainen!

Soitin hänelle sielunkellot kirkollani jo noin 25 vuotta sitten, joten aika voi kullata muistoja. Mummo oli kuollessaan pitkälle yli ysikymppinen.

Hän kohteli meitä lapsenlapsiaan tasapuolisesti. Tätä ei voi sanoa meistä kaikista nyky isovanhemmista. Lasten lapsetkin ovat erilaisia toisiinsa nähden ja tietysti verrattuna omaan lapsuuden aikaan. Tiedäthän, nykyään monella lapsella on useammat isovanhemmat ja sitten on niitäkin pieniä, joilla ei ole kai ainuttakaan tai sitten ne asuvat jossakin huitsin nevadassa, jopa vieraissa maissa.

Me serkukset asuimme kakarana melkein kaikki samalla pienellä kylällä. En osaa sanoa niistä serkuista sen tarkemmin, jotka joutuivat syntymään muualla, heitäkin oli. Me kotikyläläiset lapsen lapset oltiin mummon silmissä kaikki tasa-arvoisia ja meitäkin oli paljon. Asiasta keskustellaan usein sukulaistapaamisissa.

Mistä mummo sai sen voiman ja halun, jolla hän meitä vahti, passasi ja huom. ojensi. Hän oli työteliäs työläisnainen. Ukki oli sodat rypenyt ja ehkä siellä traumatisoitunut, kuten useat sen aikaiset miehet ja viinakin maistui. Mummo piti huushollissa jöötä. Ruokamiehiäkin mummo piti. Kävi kylän tehtaalla saunanlämmityksissä, siivosi ja talvisin kiersi yökaudet halkoja kattiloihin mättämässä,  ei ollut tolkun tekemisen puute riesana. Nyky mummoilla ja papoilla on! Usein mummon mukana oli lisöksi joku tai useampi meistä, serkuksista.

Me juoksemme nykyään jonniin joutavissa eläkeläisriennoissa ja hupuloidaan rahamme turhuuksiin. Esimerkkinä oli telkkarissa Marja Hintikan vetämässä ohjelmassa hyväkuntoiset ja -tuloiset jenkki-isovanhemmat, jotka asuvat jossakin veteraaniparatiisissa, välittämättä tippaakaan jälkikasvustaan; SE ON VÄÄRIN! Vaikka kai se niin on nykyään, että oma napa on kaiken keskus, yök.

Mummon ojennuksesta jäi mieleen. Hän muistutti joka kerta käydessämme, että ilkeyksiä ei saa tehdä, heittiöksi ei saa tulla ja työtä pitää tehdä. Sitten hän saattoi supattaa korvaan, että kuulin kun se ja se oli jäänyt kiinni vaikka tupakoinnista. Supatti, ettei vaan naapurit olisi kuulleet, tehtaan asuntojen pinkopahvi ja lauta ei paljoa seinässä ääntä eristänyt. Mummo itse ripitti ensin ja sitten sanoi vielä meille muille, että kahtokee sen perrään. Mummo piti kovasti omiensa puolta ja ohjasi joskus rivakastikin oikeaan suuntaan. Pahaa hän ei ihmisistä selän takana puhunut. Oli tunnettu suorasanaisuudesta, joskus liiankin kovasta kielenkäytöstä, jos asiat eivät menneet, niinkuin hyvä oli.

Loppuun asti hän teki kippeillä näpeillään jokaiselle sukulaiselle jonkin pienen omatekoisen joululahjan. Rivitaloon muutto viimeisiksi vuosiksi oli mummolle myrkkyä. Ikkunasta ei näkynyt kuin metsää ja ei ollut edes puunpilkkomista eikä veden kantoa sisään ja laskiämpärin vientiä tunkiolle.

Täytekakkua hänellä oli melkein aina, ennen kylmäkomerossa ja lopulta jääkaapissakin. kakusta kuorittiin ensin home pinnasta pois; hyvin maistui sitten meille pojille. Mieleen on jäänyt hänen sanontansa meistä lapsenlapsista: ”Sieltä niitä mummon herkkupersiitä tuas tulloo, jos ei kelepoo kakku kylän koerille, niin näelle se kyllä kelepoo”, mietin joskus tuon sanonnan syvempää tarkoitusta.

 

 

Jätä kommentti

*