Virvelimies

Hiki valuu pitkin poskia ja selkää. Repun viilekket hiertävät litimärkiä olkapäitä. Miljoonasatatuhatta itikkaa kimpussani pujottelen virvelini kanssa rytelikössä päästäkseni takaisin sillanposkeen jättämäni pyörän luo. Kun hetkeksi pysähdyn, hyökkää inisevä armeija pistimet tanassa ahnaasti kiinni ihooni. Kulunutta lonkkaa vihloo ja nilkkaan pistää saappaaseen piiloutunut neulanterävä kuivunut havunneula. Tämä on elämää sieltä parhaasta päästä!

Kerran – pari kesässä iskee paksuun kallooni sellainen hinku, jolle en mahda mitään. On päästävä joelle virvelihommiin! Miltei poikkeuksetta silloin on armoton helle tai taivaalta alkaa viimeistään perille päästyäni ukkoskuuron myötä kaatua niskaan saavikaupalla raikasta sadevettä.

Kotiseudullani virtaa upea joki, joka saa alkunsa matalahkosta Pieksänjärvestä. Alkukesästä  kanootti-immeiset meloskelevat joella ihastellen upeita aarniometsän maisemia. Sinne minäkin suuntaan virvelini kanssa. Keski-kesällä vesi on vajunut vähiin, melojat ovat etsineet enempi vettä kanoottiensa alle. Joen alkupäässä on pato, jolla kaupungin keskustaan asti ulottuvan järven pinta pyritään pitämään kohtuullisen korkealla. Vähäsateisten kesien aikaan virtauma joessa käytännössä pysähtyy. Nykyisin vedenlaatu on kai muutoin ihan kohtuullinen, tosin lämpenee kesähelteellä poteroissa seisoessaan. Suuren paikallisen hoitolaitoksen jätevedet eivät enää pääse puhdistamattomina jokeen ja kaupunkikin pyrkii pitämään järvensä kohtuukunnossa sen suuren virkistyskäytön vuoksi, toisin oli vielä 60-70-luvulla.

Maisemat joen ympärillä ovat koskemattomuudessaan sanoinkuvaamattoman hienot. Hakkaamaton korpi ympäröi niin melojaa kuin virvelimiestäkin pitkiä jaksoja. Vanhoja joenvarsiniittyjäkin löytyy sieltä täältä kukkaloistoineen. Niittyjen luonnonheinä oli ennenvanhaan mökkiläisten kotieläimille tuiki tarpeen pitkän talven eineeksi. Niityt ovat nykyään paljolti ryteköityneinä, mutta joku vanha ladonpohja entisiltä ajoilta voisi sattua tarkkanäköisen, hissuksiin rannallakulkevan silmään. Majavat ovat savotoineet paikoin kaataen valtavat määrät puuta. Heinäsorsaemon rääkäisy säikäyttää hiljentyneen kulkijan. Hirven jälkiä ovat jokipenkat täynnään, sattuupa silmään pienoinen kauriin sorkan painaumakin. Karhun kohtaamiseenkin on tässä korvessa pieni mahdollisuus.

Upean maiseman yllä lepää rauha, poissa on ihmisen aiheuttama kiire ja melu, vain luonnolla on omaa kerrottavaansa. Palokärki kirkaisee kauempana. Majavan hännänläpsäytys kertoo poikaselle vieraan saapumisesta reviirille. Ei joki ympäristöineen aivan hiljainen ole, jos pysähdyt ja jäät kuuntelemaan. Kymmenet kiverät mutkat kiemurteleva joki kätkee lähes parimetriä syviä mustia putamia ja pieniä koskenpoikasiakin siellä täällä kohisee. Miltei huomaamaton puronen tai oja lirisee kivien välistä penkan alle ja saa aikaan joen pintaan muutaman kirkkaan kuplan, jotka häviävät aikansa vaellettuaan alavirtaan.

Virvelimieheltä vaaditaan taitoa ja malttia, mikäli heitellessä aikoo uistimen menetyksiltä selvitä. Katso tarkkaan minne ja mistä heität vieheesi veteen. Tummassa vedessä vaanivat haukien ja kölliahventen lisäksi lukemattomat haot ja kivenjärkäleet, heittotilaa rannalla on paikoin vain nimeksi. Joskus rantapenkka on niin korkea, että turha sinne on yrittää kalaa ylös vängätä, isompaa ainakaan, ja niitäkin paikoin on!

Lapsena kuljimme joenvartta isän ja pitkän rottinkivavan kanssa, tietysti eväät ja kahvivehkeet mukana. Vieheenä oli iso Professori tai joesta ongittu elävä täky, saalis oli taattu, on muuten nykyäänkin!

Parin tunnin heittelyn ja taivalluksen päätteksi saavun takaisin pyöräni luo metsäautotien sillanposkeen. Huikat kylmää vettä pullosta maistuu eläämääkin suuremmalta, jota koko reissu kokonaisuudessaan on taas kerran ollut. Kaloja, niitä olisin saanut enemmänkin, jos olisin mielinyt, mutta parin kilon hauki ja lähes puolenkilon ahven riitti hyvin. Illaksi niistä oivat fileet pannuun. Ei turhempi reissu ollenkaan, vai mitä mieltä olet?

 

Jätä kommentti

*