Ylös ja ulos vai jäädäkö neljän seinän sisään makoilemaan ja vaikka töllöttämään ruutua, siinäkö pulma? Viitenä aamuna viikossa, lähes poikkeuksetta, niinä aamuina kun en tee aamun kauppareissua marketin ovenkahvaan kello seitsemään aamulla, valitsen ylös ja ulos-vaihtoehdon. Seuraava valinta pihalle päästyäni on: asfaltille vai maastoon? Nyt kun polut ovat lumesta vapaat ja metsässä valoa tarpeeksi jo aamulla viiden ja kuuden välillä, suuntaan ilman muuta maastoon ja metsään. Ulko-ovelta polkujen päähän on vajaat sata metriä ja siitä ne suuntautuvat toistaiseksi kolmeen eri pääilmansuuntaan. Toivottavasti jatkossakin, kovin alkavat kaivinkoneet ja räjäytystyöt uhkaavasti lähestyä olohuoneen ikkunasta nähtynä lännen puolelta. Rivitaloja on noussut jo tämän puolen vuoden aikana näköpiiriin useita minkä olemme tässä asuneet. Metsä on hakattu ja kalliot kuorittu ja lisää kuoritaan parasta aikaa parillakin suunnalla, täällä Nokialla tonttimaa on kysyttyä.
Tämän aamun polkuni veti aluksi kohti etelää. Yhtenä vaikuttimena lienee ollut rusakko, se johdatti kulkuani metsään lähes portailta. Pupu mennä leppasi parikymmentä metriä edelläni välillä taakseen vilkaisten, kohta poikkesin polulla vasemmalle ja sanoin rusakolle heipat, hän jatkoi suoraan eteenpäin, jääden kuitenkin hetkeksi paikalleen istumaan ja ihmettelemään, minne kaveri jäi.
Polkuja, niitä tässä lähimaastossa piisaa. On helppoa lähes tasamaata. Tänä aamuna kiipeilin pitkin noita lähimpiä kallioita, kierrellen sinne muodostuneita pienempiä uria ja uskomattoman upeita maisemia, jotka aukeavat lähes korpimaiseen ja erämaata muistuttavaan maastoon, vaikka ollaan vain reilun kilometrin päässä Nokian keskustasta. Jyrkimpään kallionseinämään ovat kiipeilijät kiinnittäneet turvaköysilleen lenkkejä. Jos jalkani olisivat hieman paremmassa kunnossa, kokeilisin itsekin tuota reittiä kiivetä ylös tai laskeutua alas köysien kanssa, mikäpä olisi tuossa lastenlasten kanssa kokeilla vuorikiipeilyä. Kiertelin tunnin verran muutaman sadan metrin säteellä välillä pehmeää, sammalpohjaista polkua astellen ja välillä könysin neliveto päällä hakien kuntoiselleni sopivaa reittiä kosteilla kallioilla kuitenkaan riskejä ottamatta, takatalven lumet hävisivät vuorokaudessa.
Olen huomannut maastossa samoilun, vaikka kovemmassakin maastossa, käyvän vähemmän kipeisiin lonkkiin ja jalkoihini kuin asfaltilla kävelyn. Nivelet saavat monipuolisempaa liikettä ja tuleeko venyttelyt siinä samalla suoritettua, kun jossain kohti joutuu venyttämään jalkaa korkeallekin kiven päälle tai niiden yli könytessä. Polun pehmeä pohja on myös jalalle parempi kuin periksi antamaton päällyste. Joka askeleella maastossa jalkaterä joutuu erilaiseen asentoon ja rasitukseen, siinäkin lienee syy, etteivät aina samat kohdat nivelistä ja niiden rustoista joudu kohtuuttomien toistomäärien kohteeksi, kuten kadulla ja tasaisella kävellessä. Nilkan ja jalan lihakset saavat taatusti monenlaista liikettä näissä meikäläisen maastoharjoitteissa.
Mikä vielä parasta tuolla metsässä, rusakon lisäksi siellä tapaa tai vähintäin kuulee monien lintujen laulut ja äänet. Parhaassa tapauksessa kohtaa metsäkauriin varovasti liikkuessaan, varsinkin kun tietää niiden mahdolliset olinpaikat, jätöksiä on siellä täällä vilkaistessa välillä jalkoihin ja maahan ympärilleen. Kumma kyllä, vaikka mainitsemieni lähikallioiden vieressä kulkee erittäin vilkasliikenteinen Porin yhdystie, liikenteen ääni suodattuu tyystin pois vanhojen puiden ja kallioiden huomassa, vain kyyhkysten huhuilu ja pikkulintujen laulun kuulen korvissani.
Luonto näin kaupungin läheisyydessäkin on tosi tärkeä mielen piriste ja henkisen levon paikka. Toisenlaisen vapauden tunteen saavutan noustessani vanhan Ifani satulaan lähtiessäni ajelulle Nokian kiemuraisille ja mäkisille kyläteille, joita niitäkin täällä on riittävästi ja monet vielä päällystettyjä. On siellä hienoa päästellä hurjaa 5 – 6-kymppiä satapiikin koneen ulvoessa noin kuuden hevosvoiman kyydittämänä vanhaa ukkoa nuoruuden tuntoihin – kuin silloin ennen.
t. ariukki
