Niin, ei sitä tiedä, milloin se ”viime hetki lyö” tai ”millä oksalla se piru istuu”. Aika usein leikillisesti ja joskus vähän vakavammallakin naamalla viljelen usein varsinkin tuota Pentti Siimeksen näyttelemän toimittaja Nopsasen lausahdusta, kun hän on saanut ammutuksi rikollisen Komisario Palmu -elokuvassa Tähdet kertovat. Tämä vain tuli mieleen taas eilen pariinkin otteeseen. Kirjoitan tätä tekstiä nimittäin lauantaina 25.8.
Aamulla olin tuomassa seurakunnan tervehdystä kutsuntatilaisuudessa. Paikalla oli myös kaksi 93 vuotiasta sotaveteraania. Toinen heistä käytti lyhyen, mutta vakuuttavan puheenvuoron noille kutsuntatilaisuuteen tulleille nuorille miehille. Puheen sisältö oli tämä: ”Toivottavasti maailman johtajat ymmärtävät jättää aseet käyttämättä.” Kahveilla sain tilaisuuden keskustella noiden kahden täysissä järjissä olevan herrasmiehen kanssa. He kertoivat sotatilanteista kuin he olisivat olleet siellä eilen. Toinen heistä oli ollut radistina ja miehiä oli kaatunut ympäriltä. Toinen taas, se puheenvuoron käyttänyt, oli joutunut 17 vuotiaana täydennysmiehenä keskelle sotaa. Hän kertoi olleensa pikakiväärimies. Eräänä iltana oli venäläisiä tullut hiekkatietä pitkin, kun he olivat asemissa. Kun hän sai luvan ampua, hän yhdessä konekiväärimiehen kanssa teurasti ymmärtääkseni kokonaisen komppanian. Joukkohauta on paikalla yhä tänäänkin. Ei tuo sotaveteraani tuolla asialla kehuskellut. Hän kertoi: ”Olin tuolloin 18 vuotias. Aamulla, kun huomasin, mitä oli tullut tehtyä, oksensin.”
Ihmisen henki on halpa nykypäivän sodissakin. Välillä tulee uutisia seuratessa itkunkohtaus. Syyttömät kuolevat toisten ihmisen itsekkyyden tähden. Taas eilen oli uutinen, kuinka lapsiryhmä oli saanut surmansa pommituksessa Lähi-Idässä ja luultavasti länsimaista hankituilla aseilla. Pahalta tämä tuntuu, vaikka nykypäivänä sodissa ja levottomuuksissa kaikesta huolimatta kuolee vähemmän ihmisiä kuin aiemmin.
Iltapäivällä menin autolla Kolmisopen markettiin. Päätin mennä moottoritien sijasta rauhallisempaa Volttikatua pitkin. Ei minulla kauan aikaa siellä marketissa mennyt, ja huomasin poistullessani pelastushelikopterin pörräävän marketin laidalla ja laskeutuvan. Ihmettelin, että onkohan joku iso kolari siinä sattunut. Volttikatu oli tukossa ja ambulansseja alkoi tulla vastaan, ja sitten kohta marketilta sairaalaa kohti takaisin. Avasin radion, ja sieltä kuulin, että bussi oli syöksynyt rampilta alas juuri sillä hetkellä, kun menin toista kautta markettiin. Neljä ihmistä oli kuollut.
Kyllähän minä pappina kuulen monenlaisia tarinoita varsinkin vainajien omaisilta, kuinka yllättävä läheisen kuolema voi joskus olla. Niin, elämä on lahja. Jokainen päivä on lahja. Toivottavasti käytämme päivämme ilman konkreettisia, henkisiä tai hengellisiä aseita muita kohtaan ja elämän lahjasta iloiten.
Heikki Hyvärinen, Männistön seurakunnan kappalainen
