Kesän kirjoon ja kylläisyyteen kuuluu jälleen lukematon määrä erilaisia tapahtumia ja juhlia, myös hengellisiä.

Kirkollisella puolella alkuun päästiin jo toukokuussa, jolloin nuoriso kokoontui omille päivilleen Tampereelle, viikko sen jälkeen työntekijät, luottamushenkilöt ja muut aktiivit Kouvolaan.

Nyt viikonloppuna ovat valtakunnalliset lähetysjuhlat yöttömän yön Rovaniemellä. Samaan aikaan alkavat eri herätysliikkeiden kesäjuhlat, joita Kuopion hiippakunnassa on tiedossa ainakin herättäjäjuhlat Sotkamossa ja Heinäveden Kirkastusjuhlat, lisäksi tyttöjen ja poikien suurleiri Partaharjulla.

 

Kirkkopäivillä Kouvolassa ohjelma oli taas kerran runsas, suorastaan hengästyttävä. Tsiisus mitkä bileet, järjestäjätkin äityivät mainostamaan.

Runsautta ja ajoittaista räväkkyyttä (vai vain ennakkoluulottomuutta?) on vuosien aikana sekä kehuttu että moitittu. Samalla on kyselty, kenelle Kirkkopäivät on oikein tarkoitettu, ovatko ne kansanjuhla vai kirkon eliitin kokoontumisajot.

Kansanjuhlan suuntaan kohta 100 vuotta täyttäviä Kirkkopäiviä alettiin viedä 1980-luvun puolivälissä. Onnistumista arvioikoon kukin henkilökohtaisesti, samoin ohjelmaa, sen määrää ja värikkyyttä. Jos Kouvola jäi väliin, mieliin voi palauttaa Kuopion kahden vuoden takaa.

 

Tänä vuonna kirkkopäiväläisiä puhutti mm. kirkolliskokouksen tuore päätös hylätä pitkään valmisteltu kirkon rakenneuudistus. Siis se paketti, johon on liitetty sellaisia sanoja/käsitteitä kuin solidaarisuus, pakko tai yhtymärovasti. Myös diakonian virka ja neuvoston puheenjohtajuus kuuluivat nippuun.

Arjen näkökulmasta moni seurakuntalainen saattaa sanoa nuorison tapaan evvk, ei voisi vähempää kiinnostaa. Asia konkretisoituu, kun puhutaan seurakunnan itsenäisyydestä tai kuulumisesta yhtymään, kuka siitä päättää, milloin ja millä ehdoilla. Eli missä tai millä eri tasoilla asioita hoidetaan.

Pitemmän päälle kyse on tietenkin siitä, miten talous pidetään kunnossa ja mikä on seurakunnan tulevaisuus hengellisenä yhteisönä, onko seurakunta ylipäänsä olemassa. Ei tarvitse olla A-talkin toimittaja voidakseen todeta, että ”keskustelu varmasti jatkuu” – ainakin päättäjien ja työntekijöiden keskuudessa.

 

Kouvolassa yritettiin jo makustella, miten tästä eteenpäin. Ohjelmissa ja niiden ulkopuolella puhuttiin siitä, mitä kaikkea kirkko hankkeen kaatuessa menetti. Vähemmän sivuttiin sitä, vältyttiinkö kenties joltakin. Oman sävynsä toi tosiasia, että hylkäävä päätös kirkolliskokouksessa syntyi niukasti neljän äänen erolla.

Kirkkohallituksen kansliapäällikkö Jukka Keskitalo osoitti tarpeellista johtajuutta muistuttamalla, ettei nyt pidä jäädä tuleen makaamaan vaan katsoa tulevaisuuteen. Kirkko jatkaa nykyisten lakien mukaan, mutta isompi asia on kansliapäällikön mielestä hengellinen uudistuminen ja seurakuntayhteisö. Yhteisöä on muutosten keskellä syytä varjella, ja katsoa toimintaa seurakuntalaisuuden näkökulmasta, ei niinkään työntekijöiden.

Muutama on jo tympääntynyt siihen, että keskustelut pyörivät herkästi vain sisäpiirissä. Siitä huolimatta ja juuri sen takia seurakuntalaisten kannattaa nyt ottaa työntekijöitä/päättäjiä hihasta ja kertoa, mitä he rakenteista ja muusta ajattelevat, mikä heille on tärkeää, jos seurakuntien rajat muuttuvat tai eivät muutu. Tartu siis tilaisuuteen!

 

Vielä vähän tavasta tehdä kirkollisia päätöksiä, se nimittäin näyttäytyy tässä yhteydessä varsin mielenkiintoisena.

Muuan nuori tutkija ehti julkisuudessa jo kysellä kirkolliskokouksen osalta ”tiesikö hiljainen enemmistö, mistä se päätti”. Perusteltu kysymys missä tahansa tilanteessa. Paikalla olleena rohkenen arvella, että tiesi. Kaikki tiesivät, niin äänekkäät kuin hiljaiset, puolesta tai vastaan äänestäneet.

Tietämistä enemmän minua askarruttaa se, missä on kirkon kyky rakentaa kompromisseja. Onko se kadonnut tai onko sitä ollutkaan? Harva asia nimittäin on pelkästään musta tai pelkästään valkoinen. Värejä luulisi olevan enemmän – myös kristillisissä piireissä – jos niitä vain halutaan ja osataan käyttää.

Rakenneuudistuksessa kompromissin tarve tuli esille jo keväällä 2013, kun kirkolliskokous äänesti asian lähettämisestä jatkovalmisteluun. Tuolloin hyvinkin reilu kolmannes vastusti yhtymäpakkoa ja huomattava osa diakonian pudottamista pakollisten virkojen joukosta. Äkkinäinen voisi kuvitella, että nämä olisivat olleet signaali etsiä yhteinen polku, läpimenon kun tiedettiin kuitenkin edellyttävän määräenemmistöä.

 

Kouvolassa muuten tarttui korvaan ajatus, että vapaaehtoisia alettaisiin kutsua kirkossa seurakuntalaisiksi. Ei hullumpaa vai mitä olet mieltä?

Marjatta Pulkkinen

 

Kirjoittaja on kiuruvetinen toimittaja, joka on ollut pitkään kirkollisissa luottamustehtävissä. Tällä hetkellä hän on mm. hiippakuntavaltuuston ja kirkolliskokouksen jäsen.