Ekumeniassakin viimeiset tulevat ensimmäisiksi

Harri Peiponen.

Seurakuntatyö on ihmisten tapaamista, parhaimmassa tapauksessa kohtaamista. Minä voin tavata kenet vain ja missä vain, mutta kohtaaminen edellyttää nöyryyttä, toisen uskonnollisen vakaumuksen, mielipiteitten ja tapojen kunnioittamista, siis sen ymmärtämistä, että minä tulen viimeisenä. Jos ja kun omaa uskonnollisen identiteetin, voi huoletta tavata muita. Näitä tapaamisia voisi kutsua laajemmassa merkityksessä myös ekumeniaksi.

Eivät hyveet eivätkä paheet seuraa ihmistä automaattisesti. Tekomme kertovat arvoistamme, olemmeko nöyriä vai ylpeitä. Väärin perustein ei pidä yrittää olla tai näyttää kumpaakaan. Mitä kauemmaksi katson eteenpäin, sitä suurempi on vaara, etten näe lähelleni, siis sitä, ettei ekumenia ole mitään ilman lähimmäisen rakkautta, minun rakkauttani, joka kohdistuu muihin, ja että luotan Jumalaan ja että Hän istuttaa rakkauden muihin. Ekumenia ilman lähimmäistä, konkreettisesti vierellä olevaa, on helposti vain puhetta, jonka saatamme kokea koskevan muita.

Se, että me kohtaamisissamme kunnioitamme ihmisiä yksilöinä emmekä ennakkoluuloisina heidän taustansa vuoksi, on yksi osoitus evankeliumin toteutumisesta: Jumala on rakkaus. Rakkaus edellyttää epäitsekkyyttä ja nöyryyttä, ja näistä kasvaa hengellisyys.

Suomen Ekumeeninen Neuvosto (SEN) kuvaa suomalaista ekumeniaa omaleimaiseksi. Sitä sävyttää luterilaisten ja ortodoksien pitkäaikainen yhteistyö, johon muut kirkot ovat liittyneet mukaan. Yhteydenpito liittyy käytännön elämään, ja monella paikkakunnalla papit ovat tuttuja keskenään ja seurakunnat tukevat toisiaan monilla aloilla. Yhteiset tilaisuudet, joissa pääsee tutustumaan toisen perinteen hengellisyyteen, ovat osa seurakuntien tavallista toimintaa.

Ekumeniasta on sanottu ja kirjoitettu paljon, mutta itse koen, että erilaisten ekumeenisten tapahtumien tärkein anti on tapaaminen ja tutustuminen toistemme seurakunnallisiin ja liturgisiin käytäntöihin, ja tietenkin, erityisesti ekumeenisella rukousviikolla, keskustelu ristisaaton jälkeen teekupin ääressä.

Evankeliumien opetukset ovat antaneet meille vuosisatojen ajan arvopohjan ja käyttäytymiskoodiston. Rukousviikon evankeliumitekstinä on Kristuksen kohtaaminen samarialaisen naisen kanssa kaivolla Sykar-nimisessä Samarian kaupungissa. Evankeliumin ensimmäiset jakeet antavat elävän kuvan tilanteesta: päivä on kuuma ja puhdasta juomavettä tarvitaan, ja siksi nainen on hakemassa vettä, myös Jeesuksella on jano.

Kaivosta muodostuu tärkeä kohtaamispaikka. Evankeliumi kuvaa samarialaisnaisen hämmennyksen, jonka ennakkoluulo synnyttää. Hän oli juutalainen kuten Jeesuskin, mutta lahkolaisia, jotka eivät olleet tekemisissä muiden juutalaisten kanssa. Nainen tiesi tämän, ja siksi hän oli hämillään, että joku juutalainen rikkoo vallitsevaa tapakulttuuria. Jeesukselta tämä oli ymmärrettävää – hän ei valinnut keiden kanssa keskusteli. Jeesuksen käyttäytyminen on esimerkki suvaitsevaisuudesta hänen mukanaan olleille opetuslapsille, mutta myös meille: toteuttaaksemme lähetyskäskyä meidän tulee kohdata ihmisiä ja puhua Jumalan valtakunnasta ilman raja-aitoja ja elää Kristuksen esimerkin mukaisesti.

Kristittyjen ykseyden ekumeeninen rukousviikko alkaa tulevana sunnuntaina 18.1. Viikon kestävän rukousviikon aikana järjestetään seurakunnissa tapahtumia aina ristisaatoista Tuomas-messuun.

Harri Peiponen

Jätä kommentti

*