Kirjoitan tätä Valamon luostarissa, jossa on meneillään Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous. Kuten muuallakin, täälläkin on kiire. Väki spekuloi heti ensimmäisenä päivänä milloin päästään kotimatkalle.

Maallikot huokailevat luostarin jumalanpalveluksien pituutta. Mihin munkilla on muka kiire? Heidän päätyönsä on rukoileminen maailman puolesta. Palvelukseen saa tulla kesken kaiken ja lähteä pois silloin kun ei jaksa osallistua. Koska ortodoksisissa kirkoissa on vain vähän tuoleja, liikkuminen ei häiritse ketään. Liikutaanhan siellä muutenkin palveluksen aikana. Tuohuksia sytytellään ja sammutellaan. Jumalanpalvelus ei ole suorittamista tai työtehtävä, joka on saatettava nopeasti päätökseen.

Olen miettinyt, miksi meillä on tarve yrittää elää etukäteen asioita ja kiirehtiä niiden edelle? Kiihdytys alkaa jo varhain. Lapsen ollessa vasta muutaman vuoden ikäinen, hänet puetaan pikku teiniksi. Jalkaan laitetaan tiukat farkut. Hiukset kammataan pystyyn geelillä ja Antti Tuisku laitetaan soimaan korvanappeihin. Laulujen sanat eivät välttämättä ole ihan varhaiskasvatustavaraa, mutta eihän lapsi sitä tiedä. Koska olen kukkahattutäti, kauhistuin kuullessani, ettei Pienen pieni veturi ja Rölli-peikko-laulut enää myy. Lasten musiikkia ei kannata levyttää sillä pienet kuuntelevat samaa musiikkia kuin teinitkin. Onko se lasten vai aikuisten valinta?

Koska uskon että kaikella on aikansa, taantuma seuraa liian varhaisia kokemuksia. Lapsuuden puuttumisestako johtuu joidenkin aikuisten tarve leikkiä värikuulasotaa? Aikuiset miehet vaanivat metsässä ja ampuvat toisiaan väripanoksilla: ”pum, kuolit”. Osa etenkin nuorista naisista haluaa pukeutua japanilaisten animehahmojen mukaisiin vaatteisiin. Vaikea ottaa vakavasti sellaiset touhut, vaikka parempaahan se on kuin mummoille räyhääminen.

Sama vauhdin hurma elämän formulakisassa näkyy myös juhlien yhteydessä. On kiire juhlia juhlatkin etuajassa. On vapunaatto, juhannusaatto ja jouluaatto. Koulussa työskennellessäni en yhtään ihmetellyt ettei pääsiäinen kolahtanut kaikille. Sitä juhlittiin yleensä suurena torstaina (kiirastorstai) kun vietetään hiljaista viikkoa.  Kun suuren perjantain traagiset tapahtumat ovat vasta edessä, ei tietenkään pääse pääsiäisen ilon tunnelmaan.

Joulun suureen juhlaan valmistautuminen on meneillään. Ortodoksit ovat aloittaneet joulupaaston jo marraskuun puolessavälissä. Valtaväestö viettää adventtiaikaa. Ortodoksiseen tapakulttuuriin ja hurskauselämään kuuluvat paastoajat, jolloin tuleva juhla saa enemmän painoarvoa. Paastoajan jälkeen juhlaruuatkin maistuvat erityisen hyviltä. Jos on popsinut joulutorttuja ja kinkkuja koko syksyn, ei jouluherkut juuri innosta kun on oikea juhla-aika.

Jouluun hiljentyminen on erityisen vaativaa pikkujoulukulttuurin ja kaupallisen tarjonnan ristipaineessa. Paastoa siinä sitten. Kompromissina vähennän huulipunaa ja pistän keräykseen jonkun roposen. Yritän muuttaa edes vähän ruokavaliota terveellisempään suuntaan. Siitä kuitenkin pidän kiinni, että jouluateria syödään joulupäivänä, ei aattona. Toivotan kaikille hyvää Kristuksen syntymäjuhlan odotusta.

Sirpa Okulov,

kasvatusasiain koordinaattori

Suomen ortodoksinen kirkko