Elämästä – ja aika paljon myös kuolemasta

Vene, mökki, puutarhapalsta, melontakurssi… En malta olla palaamatta edellisen blogitekstini “Minne vaan, kunhan pois” -tunnelmiin. Olkoon tämä jatko-osa sille.

Arvatkaas mitä olen tehnyt viime viikot? Ajanut venettä. Sisustanut venettä. Katsellut, kuinka korjataan venettä. Ihaillut venettä. Rakastanut venettä. Hetki sitten eräs julkisuuden henkilö mainitsi haastattelussa kuinka kannattaa joskus puhua toiveitaan ääneen. Se voi poikia hyviä asioita. Olin minäkin puhunut, ja siis myös tällä forumilla kirjoittanut haaveestani irrottautua arjesta vaikkapa veneen avulla, ja sitten siitä tuli totta.

Paitsi, että olen oppinut jälleen aivan valtavasti uusia asioita, olen valmistautunut. Ommellut uusia patjanpäällisiä. Tutkinut Saimaan vesistön vierasvenesatamien palvelutarjontaa. Hankkinut uudet pelastusliivit. Opetellut solmuja. Olen valmistautunut reilun viikon mittaiseen veneilylomaamme. Ja nauttinut jokaisesta hetkestä.

Samalla kun kirjoitan tätä kuuntelen entisen kansanedustajan, kuolemaansa odottavan Maarit Feldt-Rannan elämän tarinaa. Viime viikolla kuuntelin näyttelijä, kirjailija Antti Holman podcastia, ja siitä jaksoa, jossa Holman kuolemaansa lähestyvä ystävä lähettää ohjelmaan äänitervehdyksensä.

En osaa sanoa miksi tämä teema käy kohti juuri nyt. Onko se osa prosessia, jota selvästikin käyn vanhimman veljeni puoli vuotta sitten tapahtuneen kuoleman myötä? Vai onko se osa kipua, jossa kahden kodin elämää elävien lasten vanhempana koen aina, kun lapset eivät ole luonani?

Myönnän, että ärsyynnyin huomatessani, että Feldt-Ranta tulee vielä kerran julkisuuteen. Olihan hän antanut HS:lle jo toukokuussa ”jäähyväishaastattelun”. Ajattelin, että onko hänen kuolemansa jotenkin ylevämpi kuin vaikkapa edesmenneen veljeni. Veljeni, joka ei olisi suostunut vielä lähtemään saatuaan puoli vuotta aiemmin kuulla sairastuneensa kuolettavasti. Hetken ärsyyntyminen muuttui kuitenkin nopeasti. Pidän Feldt-Rannan viimeistä julkista esiintymistä rohkeana. Kuten pidän kaikkia niitä haastatteluja, ja ulostuloja aiheista, jotka koskettavat ihmisyyttä syvästi. Olipa aihe sitten köyhyys, yksinäisyys, mielenterveysongelmat, tai mikä tahansa, johon kuulija tai lukija saattaa samaistua ja ajatella, että en sittenkään ole yksin. Meitä on muitakin, jotka kokevat näin. Vertaisuus hoitaa ja lohduttaa.

Tämä kuolema kuitenkin kuiskuttelee minulle myös valmistautuessani veneilylomaani. Jostain kummasta tuli sellainenkin ajatus, että ehkä pitää opetella lähtemään, niin kuin lähtisin viimeisen kerran. Että rakkaat lapseni ja muuta läheiseni tietävät, että jos nyt lähdin viimeisen kerran, niin lähdin rakastaen heitä syvästi, hyväksyen heidät sellaisinaan. Lähdin onnellisena ja kiitollisena elämästä, kaikkine sen sävyineen.

Suuri “merimatka” alkaa tulevana viikonloppuna. Varustautuminen ja valmistautuminen on vielä kesken. Yhtä kesken kuin tämä elämäni. Silti tämä kaikki on jo osa matkaa, ja osa päämäärää. Siksi nautin nyt. Siksi rakastan nyt. Siksi sanon läheisilleni päivittäin “rakastan Sinua”. Koska elämä on nyt.

Auli Kela, diakoniatyöntekijä, Siilinjärven seurakunta

Jätä kommentti

*