Entä jos ei olisi…

Marjatta Pulkkinen

Havahduin jokunen viikko sitten mielenkiintoiseen tunnereaktioon. Kysymys kuului: mitä jos sunnuntaisin ei olisikaan tarjolla jumalanpalvelusta, miltä se tuntuisi? Vastaus oli: aika ontolta.

Olin haikaillut lähteväni kotikirkkoon – pitkästä aikaa, sillä touko-kesäkuun viikonloppuja oli mennyt monta reissun päällä. Sitä paitsi tutun kirkon tunnelma on omanlaisensa; sen seinät, sanat ja sävelet kertovat enemmän kuin juuri sillä hetkellä kertovat.

Jumalanpalvelus on ollut aina idioottivarmasti klo 10, mutta nyt seurakuntailmoituksissa ei mainittu kymmenen kirkosta mitään, vain konfirmaatiomessu klo 14.

Ei siinä mitään, ajattelin. Työntekijöitä on paljon lomilla tai sitten vain kehitys kehittyy.

En lähtenyt tarkistamaan tilannetta, kun ajatus juoksi jo omia polkujaan. Pääkoppa alkoi keriä mahdollisuutta, jossa jumalanpalvelusta ei olisi kymmeneltä, mutta ei myöskään kahdelta, ei koko sunnuntaina eikä edes arkena. Tai mitä jos ei olisi seurakunnassa muutakaan, ylipäänsä ei koko seurakuntaa? Mitä sitten, miltä se tuntuisi?

Kummallisen tyhjältä, täytyi myöntää.

Mutta miksi moinen iski tajuntaan juuri nyt? Oliko kirkonmenoista tullut niin itsestäänselvyys, että niiden arvon huomasi vasta kun näytti, ettei niitä ollutkaan? Tai oikeammin: ei ollut tuttuun kellonaikaan, vaikka sekin oli lopulta pelkkää luuloa. Jumalanpalvelus (päivän ensimmäinen konfirmaatiomessu) oli nimittäin ollut kymmeneltä ja – uskokaa tai älkää – paikalla 300 kirkkovierasta huolimatta siitä, että maininta oli pudonnut pois lehdestä!

Ihmiset siis luottavat ja voivat luottaa vielä siihen, että jumalanpalvelus on, seurakunta on ja kirkko on. Hienoa eikö vain.

Työntekijöitäkin tällainen toivottavasti auttaa jaksamaan. Eli jos väki ei aina jokaista jakkaraa täytäkään, jo tietoisuus niiden olemassa olosta on monelle seurakuntalaiselle tärkeä. Sinulle ja minulle on varattu oma paikka, tarvitsee vain niin sanotusti ottaa koppi ja mennä kuulolle, katsomaan mitä on milloinkin tarjolla.

Seurakunnan näkökulmasta tällainen ”varalla olo” voi olla turhauttavaa, mutta on sillä oma arvonsa, ja meidän on seurakuntaa siitä syytä kiittää. Tai itse asiassa mehän olemme seurakunta, me kaikki voimme vaikuttaa siihen, että seiniä, sanaa ja säveltä on tarjolla. Loppu onkin sitten ”korkeammassa kädessä”, kuten vanhalla väellä oli tapana sanoa.

* * * * *

Tänä kesänä ovat tarpeet olleet toisenlaiset, mutta huokaukset luultavimmin yhtä hartaat kuin kesällä 1899, jolloin olivat Kiuruveden ensimmäiset herättäjäjuhlat. Ne pidettiin Niemiskylässä Kukkuran talossa.

Perimätiedon mukaan suvi oli erityisen kuiva, joten juhlavieraat polvistuivat talon pihakivien ääreen rukoilemaan sadetta kuivuuden koettelemille heinä- ja viljapelloille.

Anna suotuisat ilmat” vai miten ne vanhan kirkkorukouksen sanat menivät. Joka tapauksessa ne tuntuvat yhä erittäin ajankohtaisilta.

Marjatta Pulkkinen

Kirjoittaja on ollut pitkään kirkollisissa luottamustoimissa. Tällä hetkellä hän on mm. hiippakuntavaltuuston ja kirkolliskokouksen jäsen.

Jätä kommentti

*