Erilaiset samanlaiset

Jarkko Maukonen

Jonkin aikaa sitten saimme seurata Erilaiset perheet tosi-tv-ohjelmaa. Paitsi että meillä ei seurattu. Ei ohjelman perheissä tosin mitään vikaa ollut. Hatunnosto heille, jotka uskaltavat ja viitsivät arkeansa muille avata. Itse vain koen toisten arjen seuraamisen kiusallisena.

Erilaiset perheet. Onko muka jossain olemassa samanlaisia? Olen aina ajatellut, että samanlaisuus loppuu kotiovella. Siis ulos astuessa. Naapuri on aina enemmän tai vähemmän erilainen. Onneksi.

Mielenkiintoisempi tositelevisioformaatti olisi Samanlaiset perheet. Oitis ilmoittautuisin mukaan, jos jostain löytyisi perhe, jossa kirkkomuusikkovanhempien kolmesta tyttärestä vanhin olisi muuttanut jo muualle opiskelemaan musiikkia, keskimmäinen kävisi lukiota ja kuopus alakoulua. Perhe asuisi omakotitalossa, ajaisi kahdella kaksikymmenvuotiaalla autolla ja niillä olisi jo neljäs hamsteri. Isältä löytyisi kokoelma Tinttiautoja, erikielisiä Raamattuja ja kitaroita. Äiti olisi viettänyt syksyllä pari viikkoa Tansaniassa, vanhemmalla kotona asuvista tyttölapsista olisi poikaystävä parinsadan kilometrin päässä ja nuorempi olisi innokas jalkapalloilija. Olisipa pelottavaa, jos edes tähän asti natsaisi. Vähintään Savon Sanomien paperilehden etusivun arvoinen olisi näinkin pintapuolinen samankaltaisuus.

Erilaisuus ja samanlaisuus ovat samanlaisia. Itsessään sietämättömiä molemmat. Kokonaan erilainen ei liity mihinkään. Kokonaan samanlainen ei ole itse mitään. Kukaan ei halua eikä voikaan olla täysin kumpaakaan. Ja kuten erilaisuutta, myös samanlaisuutta voi olla hankala sietää. Lapsuudesta voi muistaa, miltä matkiminen tuntui. Kuinka tuo toinen yrittikin olla niin samanlainen. Ärsytti suunnattomasti.

Reilu neljännesvuosisata yliaktiivisena kirkon jäsenenä ja seurakuntatyöläisenä ovat opettaneet paljon. Esimerkiksi sen, ettei kahta samanlaista kristittyä ole. Ei kahta tismalleen samanlaista vakaumusta eikä uskontulkintaa. Yhteisiä kokemuksia erilaisilla kristityillä ihmisillä löytyy kyllä ja siksi kristillisten yhteisöjen pointtina on tarjota sellainen erilaisuuden ja samanlaisuuden leikkauspiste, jossa elämä olisi mielekästä, oman identiteetin hahmottaminen mahdollista ja hapuileminen kohti Jumalan todellisuutta jotenkuten samansuuntaista.

Nuorena olin kovin punkhenkinen. Kun perustimme yhtyeen nimeltä HC Andersen, koin olevani radikaalisti erilainen kuin muut. Erilainen kuin koulutoverini, soitin sentään punkia. Ja erilainen kuin punkkariystäväni, kun ei ollut irokeesia vaan takatukka ja niittinahkan sijasta flanellipaita. Lopulta en vain osannut oikein sopeutua punkkulttuurin vaatimaan identtiseen erilaisuuteen. Joten punk jäi.

Musiikista tuli ammatti. Kuopion evankelisluterilaisen seurakuntayhtymän palveluksessa olen viihtynyt jo vuodesta 1991. Viimeiset viisitoista ja puoli vuotta olen hoitanut yhtymän yhteistä nuorisokanttorin virkaa. Tästäkin näkökulmasta tätä blogia jatkossa kirjoitan. Erilaisten samanlaisten kohtaamisista.

Jarkko Maukonen

Jätä kommentti

*