“Hiljaisuuden tuulet hyväilevät kasvojani…”

”…Valot syttyvät jo yöhön pimenevään.” Näin sanoin alkaa Nuoren seurakunnan veisukirjan, tutummin punaisen laulukirjan, kappale ”Turvapaikka”. (NSV 2015: 103.) Tämä Jukka Salmisen tekemä kaunis veisu on tullut itselleni todella läheiseksi. Sanat kuvaavat hienosti sitä yhteisöllisyyttä, joka parhaimmillaan voi syntyä joukkoon kuuluvien välille – tässä tapauksessa seurakuntalaisten keskuuteen. Toisaalta kappale muistuttaa meitä Jumalan silmien alla hiljentymisen ja rauhoittumisen merkityksestä sekä nöyryydestä Kuninkaan edessä. Meillä on lupa pysähtyä ja hiljentyä arjen ja kaiken muun keskellä.

Kun sitä vain muistaisi pysähtyä. Käytän puhelimessani usein sovellusten optimointia, jonka avulla laite sulkee suotta taustalla päällä olevat sovellukset ja vapauttaa niihin sidoksissa ollutta tilaa. Haaveilen ajoittain samanlaista toimintoa käytettäväksi itseeni. Olisihan se upeaa voida optimoida myös itsensä, jotta voisi keskittyä olennaiseen ja virtaa riittäisi mahdollisimman hyvin seuraavaan latauskertaan saakka.

Lataamisesta puheen ollen, olen jo useamman vuoden pohtinut osallistumista jonkinlaiseen hiljaisuuden retriittiin. Pienimuotoisessa retriitissä olin kirkon työhön valmistuneiden orientaatiokoulutuksen yhteydessä toukokuussa 2014. Pitkäkestoinen raamattumietiskely itsessään ei tosin tunnu omalta, sellaistakin olen joskus kokeillut. Sen sijaan ihan vain rauhoittuminen ja ajatusten suuntaaminen Yläkertaan tuntuvat hyvältä. Samoin luontevia tapoja mietiskelyyn ovat aiheeseen liittyvän taiteen tekeminen ja luonnossa liikkuminen. Viikonlopun, saati sitten viikon, kestävään retriittiin osallistuminen on jäänyt ajatusten tasolle osin siitä syystä, että sellaiset ovat varsin tyyriitä. Ainakaan oma kukkaro ei anna periksi – varsinkaan nyt, kun siirryin kokoaikaisesta virasta puolikkaaseen opintojen vuoksi.

Kuitenkin eräänä ehtoona iltahämärän laskeuduttua kotitaajamaan ja ihmisten vetäydyttyä koteihinsa katsahdin ikkunasta etupihan liiketunnistimella toimivien ulkovalojen hetken kestävää loistetta. Menin takapihan puoleiselle terassille ja sytytin pienet lyhtyvalot. Kynttilöitä en siihen hätään ruvennut etsimään. Ajattelin vain hengähtää ja katsella: Tumma taivas ja muutama tähti, ohiajavien autojen kaukaa kantautuvia ääniä, usvan ja uuden nurmen tuoksua syysillassa, sateen kosteus pihan perällä metsikössä, jossa puupinot odottavat talvea ja takkatulta. Kasvoilla viipyili hymy ja mielessä onnellisuus ja rauha, pysähtyminen. Hiljaisuuden tuulet keinuttelivat lempeästi marjoista painavia pihlajanoksia.

Tämä kaikki taajamassa takapihalla, arkisen syysillan hämärtyessä. Pienissä hetkissä on joskus jotain suurta. Seuraavaa retriittiä odotellessa.

Syttyviä valoja hiljalleen pimenevään syksyyn!

Nina Heide
vt. nuorisotyönohjaaja
Lapinlahden seurakunta

Jätä kommentti

*