Ilman kelloa ja viivotinta

Kati Ukkonen

Viime aikoina olen kaivannut rentoutta arkeen, työhön ja ihmisten väliseen kohtaamiseen. Mikä ihmeen kiire meillä on? Eikö tätä aikaa riitä aina vaan uutta ja uutta? Pitääkö sitä todistella itselleen tai muille, että kuinka tärkeä on, ja tehokaskin vielä? Miten vielä sovittaisin työn ja kodin asiat järkevästi yhteen? En varmasti ole ainut, joka pohtii samaa.

Miksi ei voisi elää rennosti vaan ja luottaa siihen, että asiat hoituvat ja hoidetaan. Kaikki arjen asiat kyllä hoituvat ajallaan ja tavallaan ilman suurempaa hössötystä.

Kotona minulla on käsittämätön vuori puhtaita vaatteita, joita en vain ole ehtinyt saada kaappeihin. Lisäksi kevätaurinko on niiiin armoton. Ehkä tiedät mitätarkoitan ;) Neljän lapsen äitinä on aina jotain säätöä harrastusten ja muiden lasten touhujen kanssa tai sitten takki on vain niin tyhjä työpäivän jälkeen, ettei voimat riitä, kuin pakollisten asioiden hoitoon. Vähemmän miellyttävät kodin työt jäävät helposti odottamaan ”sitku”on pakko aikaa.

Saan viettää perheeni kanssa viisi päivää pääsiäistä. Olen siis viisi päivää lasten kanssa kotona vapaalla. Entä jos en katsoisi kelloa ollenkaan, entä jos en tekisi suunnitelmia päiville. Antaisi ajan vain mennä. Syötäisiin yhdessä, kun tulee nälkä. Ihmeteltäisiin pääsiäisen ihmettä. Tehtäisiin yhdessä mukavia asioita tai sitten ei tehtäisi mitään, oltais vaan. Tätä minulle itseasiassa ehdotti rakas veljeni, joka läheltä näkee tämän lapsiperheen arjen. Ensimmäinen ajatus minulla tuon ehdotuksen jälkeen oli: ”Mikä kaaos siitä syntyisi ja ne pyykitkin odottaa.” Entä jos kuitenkin luottaisi, ettei pieni sotku haittaa ja ne pyykitkin kyllä odottaa.

Miksikö mietin näitä asioita juuri nyt? Pääsiäisen alla sitä miettii syvällisiä. Mikä tämän meidän maallisen taipaleen tarkoitus oikein on? Minulla sattuu olemaan viisas esimies Hannu, joka on muistuttanut, että vapaa-aika ei ole työstä toipumista varten. Työn jälkeen vapaa-aikana täytyy olla voimavaroja tehdä perheen kanssa yhteisiä asioita. Mielestäni jokaisen esimiehen pitäisi muistaa sanoa ainakin muutaman kerran vuodessa tämä ohje alaisilleen. Toinen syy pohdintoihin on ihana työkaverini Ramona, joka on tuonut työyhteisöömme tuulahduksen toisesta kulttuurista. Ei ole yksi kerta, kun hän on pysäyttänyt minut huomaamaan, että aikaa on. Aika ei nimittäin lopu ja vesi lasiin ei jää tyhjä kolo vaikka nostan sieltä sormen pois.

Laitetaan arvot puntariin ja ollaan läheistemme kanssa. Tehdään hyviä asioita toisillemme. Annetaan armoa itsellemme ja toisillemme. Muistetaan, että aikaa kyllä on.

Mittaamattoman kiireetöntä pääsiäistä sinulle, joka käytit aikaasi tämän kirjoituksen lukemiseen.

Kati Ukkonen

Jätä kommentti

*