“Itkekää itkevien kanssa, iloitkaa iloitsevien kanssa”

Olen saanut olla pappina Kuopiossa yli 23 vuotta. Tämä työ on palkitsevaa. Saan kohdata hyvin erilaisista lähtökohdista tulevia ihmisiä. Saan jakaa ilot ja surut, kuunnella ja rohkaista. Saan käydä ihmisten kotona jakamassa sairaan ehtoollista, pohdiskella uskosta ja Raamatusta nousevia kysymyksiä ja toimittaa jumalanpalveluksia. Saan olla erilaisissa tapahtumissa mukana edustamassa seurakuntaa ja pitämässä siellä hartauksia.

Ennen kastejuhlia (joita vielä ainakin kaupungeissa riittää) saan kohdata kasteperheen ja sen elämäntodellisuuden, vanhempien onnen ja ehkä huolenkin huomisesta sekä tietysti itse juhlassa isovanhempien suuret tunteet. Avioliittoon vihkimiset tuntuvat minusta nykyisin ehkä vielä suuremmalta asialta kuin aikaisemmin. Tänä päivänä mennään naimisiin, varsinkin kirkollisesti, aiempaa vähemmän. Ne, jotka toimivat näin ”perinteisesti”, toimivat hyvin tämän asian tiedostaen eivätkä vain tavan vuoksi kuten ennen vanhaan. Useimmat vihkiparit toivovat nykyään papin käyttävän kysymyksessä sanamuotoa: ”tahdotko rakastaa hyvinä ja pahoina päivinä aina kuolemaan asti”.

Mielestäni papin työssä koskettavinta on kuitenkin surevien omaisten kohtaaminen ja hautajaisten vetäminen muistotilaisuuksineen. Läheisen kuolema pysäyttää; usein se muuttaa omaisen koko elämän lopullisesti. Papin on osallistuttava tähän suruun, enkä kyllä joskus itsekään voi välttyä kyyneleiltä. Mutta kuten jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, on jaettu suru toisaalta kevyempi kantaa. Pappina koen, että minun tehtävänäni on osata sanoittaa läheisten tunteet ja kaipaus, mutta tuoda siihen myös lohdutus ja kristinuskon sanoman ydin: taivasusko ja iankaikkinen elämä, jonka Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus mahdollistivat.

Sunnuntaina olin vankilassa pitämässä pari jumalanpalvelusta. Kanttorina oli opiskelija, joka ei ollut koskaan käynyt vankilassa. Hän ihmetteli, että ”täällähän virsien laulu on paljon kuuluvampaa kuin perusjumalanpalveluksessa”. Niinpä. Vankilassa on ollut monella aikaa ajatella asioita. Kirkkokahveilla moni kertoi tulleensa vankilassa uskoon ja moni jäi kertomaan elämäntilanteestaan, ja kuinka haluavat tehdä elämässään lopullisen muutoksen. Vankikaverit, jotka ovat elämässään jo tehneet täyskäännöksen, ovat tukeneet ja kuunnelleet.

Ei tässä elämän ilojen ja surujen jakamisessa tarvitse tosiaankaan olla pappi. Tätä voimme tehdä kaikki. Voimme olla ihmisiä ihmisille, vierelläkulkijoita, ja itse välillä apua toisilta kaipaavia. Kun emme käperry liikaa itseemme ja omiin asioihimme, on itsellä ja toisillakin vähän mukavampaa. Kuten Paavali Roomalaiskirjeessään toteaa: ”Itkekää itkevien kanssa, iloitkaa iloitsevien kanssa”.

Heikki Hyvärinen,

kappalainen

Männistön seurakunta

Kommentit

  • Eino J. (maallikkona)

    Mukava kuulla, tai lukea, kertomuksia seurakuntatyöstä.

    Juttuja tarvittaisiin enemmänkin, mitä tarjontaa tämä plogi ansiokkaasti osaltaan lisää. Vertaan tässä palokunta- ja poliisityön ympäristöstä kertoviin televisiosarjoihin ja runsaisiin elokuviin – seurakunta tulee näissä kertomuksissa lähelle – mitä arjessa ei aina havaitse.
    Toimintatavat luovat toimintavalmiuksia -malleja ja sanoja meille jokaiselle kuvattuja tapahtumia elämässä kohdattaessa

Jätä kommentti

*