Jumala on rakkaus, mutta rakkaus ei saa olla jumala

Kevään blogiteksteissäni toistui yksi sana, rakkaus. Ei siksi, että tietäisin siitä jotenkin erityisen paljon, päinvastoin. Heräsi kiinnostus pohtia sen olemusta ja samalla tietysti valmistella Lähetysjuhlien avajaisia tuolla teemalla. Loputtoman laaja aihe ja pintaraapaisuksi tietysti jää, mutta jotain sentään on tästä tutkimusmatkasta jäänyt käteen.

 

Kolikon kaksi puolta

Ja kun kolikolla on ne kaksi puolta, niin olen sivunnut myös kärsimystematiikkaa. Tämä tekeekin rakkausteeman pohtimisesta jännittävää. Miksi kaksi näin vastakkaista ja suurta tunnetta ovat niin lähekkäin – samassa kolikossa? Miksi moni rakkaustarina päättyy kärsimykseen tai päinvastoin?

Jumala on rakkaus, mutta rakkaus ei ole Jumala. Jos rakkaudesta tulee tavoite, se pakenee luotasi. Miksi näin? C.S. Lewis erittelee 60-luvulla ilmestyneessä Neljä rakkautta –kirjassaan rakkauden lajeja ja hahmottelee myös tarve-, ja lahjarakkauden ominaisuuksia. Meillä jokaisella on tarve rakkauteen. Rakkaus on kuitenkin herkkä laji, sitä ei voi pakottaa. Ajatellaan vaikkapa isänmaanrakkautta. Siinä sinänsä luonnollinen ja hyvä kiintymys omaan asuinseutuun, kieleen, kulttuuriin ja ihmisiin voi kuitenkin saada jalansijaa ylilyönnille. Jos rakkauden sijaan tilalle lipsahtaa itsekkyys, ollaan äkkiseltään katsottuna kyllä lähellä totuutta, mutta ratkaisevalla tavalla todella kaukana siitä. Tässä onkin rakkauteen liittyvä suorastaan pelottava ristiriita. Niin lähellä, mutta niin kaukana.

 

Rakkaus on värien näkemistä

Miksi rakkaus on niin vaikea laji? Tiedämme, että sillä voitettaisiin paljon. Pelkkä tieto ei kuitenkaan riitä, sillä rakkautta jakavalta ihmiseltä vaaditaan eheyttä. Eheys taas syntyy ja muodostuu, jos sitä on lapsena riittävästi tarjolla. Kenelläkään se ei toteudu täydellisesti ja joillakin olosuhteet vain ovat niin karmeat, että haastetta tällä rintamalla tulee maailmassamme aina olemaan. Toimimme rikkinäisyytemme takia tiedostamattamme väärin.

Esimerkki. On sinänsä turvaa tuovaa luottaa selkeään opetukseen tai peräti ns. isien perinnäissääntöihin. Lapsen kasvatuksessa se voi ollakin hyvä välivaihe maailmankuvan hahmottamiseksi. Kuitenkin, kun murrosikäisen silmät alkavat mustavalkoistuksen jälkeen avautua, on värikirjo silmiä häikäisevä. Emme löydäkään oppikirjoista mallia kaikkiin tilanteisiin. Mitä tehdä? Turvautukaamme rakkauteen? Kyllä, mutta saatamme helposti rakkauden nimissä kuitenkin sanoa ja tehdä jotain sellaista, joka ei sittenkään lähde hyvästä tahdosta, vaan heikkoutemme peittelystä. Jotta voisimme toteuttaa ja tarjota eheyttävää rakkautta, meidän on nähtävä elämän todellisuus kaikkine värivivahteineen.

 

Maailma huutaa rakkautta

Syntymän ensiparkaisusta aina kuolinvuoteen hiljaiseen rukoukseen asti kaipaamme ja tarvitsemme. Kosketus, hyvä sana, huolehtiminen ja huomiointi ovat perustarpeitamme. Niitä emme kuitenkaan saa vaatimalla – joskus voimme kiistatta sanoa, ettemme saa tarpeeksi. Pakottamalla se ei kuitenkaan tule luoksemme, vaan voimme vain odottaa kohtuutta ja odotellessa olla rakastamisen arvoisia.

Maailma huutaa rakkautta, mutta näemmekö myös mitä se opettaa meille? Nyt on ennen kaikkea rakkauden vastaanottamisen aika, suven sulo! Luonto näyttää, miten se puhkeaa loistoon, kun se vastaanottaa lämmön ja virvoittavan kasteen. Siitäkin voi oppia.

 

Joona Saraste

 

Kommentit

  • Anne R

    Kiitos näistä ajatuksista. Mielenkiintoista kun omissa pohdinnoissani tulin samaan ajatukseen: elämä on enemmän kuin rakkaus.

    “Rakkaus on värien näkemistä”. Miten mielenkiintoista ja huikeaa, kun unen ja valveen rajamailla tuli mieleeni rakkaudesta ja parisuhteesta ajatus: Minä seuraan sinun värejä. En ymmärtänyt mitä tuo ajatus piti sisällään. Olen paljon miettinyt rakkautta ja parisuhdetta, sillä niitä kaipaisin.

    On kuin nyt olisin saanut vastauksen. Mutta pohdittavaa vielä jää.

    Kiitos kirjoituksesta. Olen hieman hämmenneksysissä, mutta hyvällä tavalla, miten Elämä puhuukaan meille

Jätä kommentti

*