Anna äänesi kuulua. Perusta blogi!

Kaamosmasennus

Minulla on valkoisen paperin kauhu, joka aika ajoin nostaa päätään ja hankaloittaa elämää. Erityisesti valkoisen paperin kauhu ilmenee ja oirehtii silloin kun kirjoittamisen dead linet lähestyvät. Ja mikä pahinta taudinkuva, oireet ja problematiikka ovat laajentuneet viime aikoina hälyttävästi. Viimeisimpänä oireena mukaan on ilmaantunut keskittymiskyvyttömyyttä, joka haittaa myös kaikkien muiden tehtävien tekemistä.

Kirjoittamisen sijasta päädyn useimmiten tekemään kaikenlaisia sijaistoimintoja: pesen pyykkiä, siivoan työhuonetta, leivon ja laitan ruokaa, katson Ylen Areenasta englantilaisia sarjoja tai dekkareita. Olen siis varsin puuhakas – mutta väärissä asioissa. Tutkimus ja artikkelit eivät edisty, työ jää tekemättä. Tulee suttua ja sählinkiä. Odotan inspiraatiota ja kuvittelen, että kunhan saan vision ja inspiroidun kirjoittamaan – tekstiä alkaa syntymään ja valkoinen paperi täyttyy vähitellen merkityksellisillä sanoilla ja lauseilla…

En ymmärrä, että miksi niin ei nyt tapahdu. Miksi tästä tuli niin vaikeaa ja miksi tarina ei ota syntyäkseen. Johtuuko se siitä, että tämä syksy on ollut sateinen ja harmaa. Olen syönyt D-vitamiinia purkista ja kaivannut aurinkoa. Nytkin kun istun junassa ja katson ohikiitävää maisemaa,  se näyttäytyy sateisena, vettyneenä, harmaana ja sumuisena. Kaipaan kuulaita aamuja ja auringonpaisteessa hohtavaa syksyn värikylläisyyttä. Minua ei enää huvita, en jaksa, enkä halua.  Haluan vetäytyä talviunille, kääriä itseni peiton sisälle ja nukkua talven yli kevääseen, jolloin päivät taas vähitellen pitenevät. Kevääseen, jolloin aurinko kuivattaa sateen ja linnut palaavat ja valkovuokot kukkivat.

Tiedän, että aurinko on riippuvien sumupilvien takana ja että kahden kuukauden ja muutaman päivän kuluttua päivä alkaa taas pidentyä. Toivo ei siis ole menetetty, valo on edessäpäin ja sitä kohti olemme matkalla 24 tunnin vuorokausivauhdilla. Sitä ennen on herättävä aamuisin, sytytettävä valot aamulla ja illalla, lähdettävä töihin, käytävä kaupassa, tultava kotiin ja mentävä nukkumaan – jotta voisi taas aamulla alkaa kaiken uudelleen alusta. On elettävä tuulessa ja tuiskussa, varustauduttava talveen ja valmistauduttava jouluun. Joulun jälkeen kaikki alkaa näyttää paremmalta – päivät pitenevät vähitellen, valo lisääntyy ja voimavarat palaavat. Ehkä myös valkoisen paperin kauhu väistyy…

Sitä odotellessa voin nauttia niistä hyvistä hetkistä, joita voin viettää ystävieni ja läheisteni kanssa. Voin juoda teetä ja tarjota sympatiaa, kertoa välittäväni ja jakaa elämääni muiden kanssa. Voin yrittää selättää valkoisen paperin kauhun ja saada arkin täyttymään kirjaimista, sanoista ja lauseista. Voin yrittää selättää kaamosmasennukseni – tai suostua potemaan sitä…

Elämä on joskus tätä, tällaisenaan elettävää, harmaata arkea – jotta jossain toisessa kohdin se voisi olla valoisaa ja värikylläistä juhlaa… jotta jossain toisessa kohdin voisin olla inspiroitunut, innostunut ja aikaansaapa, jossa jossain toisessa kohdin (ennemmin tai myöhemmin) selättäisin myös valkoisen paperin kauhun.

Tiina Häkkinen, Diakonia-ammattikorkeakoulu

Jätä kommentti

*