Sydämen usko

Kauan sitten, kun olin nuori, uskonnolliset henkilöt puhuivat, mikäli mitään puhuivat, sydämen uskosta.

Kaiketi sellaisesta puhutaan vieläkin. Useammin kuitenkin silmiin osuu angloamerikkalaisperäinen tapa käsitellä uskonnollisia kysymyksiä maailmankatsomuksellisina uskomuksina, joita vastaan tai joiden puolesta voi argumentoida.

Tässä merkityksessä myös uskonnollinen viitekehys näyttää osa-aika-amerikkalaistuneen.

Ajatus sydämen uskosta periytyy pikemmin eurooppalaiseen perinteeseen. Sen näkökulmasta ihmisen jumalakaipuuta tarkastelivat monet antiikin ja keskiajan hengelliset kirjoittajat. Se oli keskeinen myös pietistisessä perinteessä, joka rantautui Suomeen 1700-luvulla.

Termi sydän on vertauskuva eli metafora tahdon kaikkein kiihkeimmille liikkeille. Niitä sanotaan myös passioiksi, emootioiksi ja tunteiksi. Sydän on tahdon tunteellinen alue. Kun ehtoollisliturgiassa lausutaan “ylentäkää sydämenne”, tämä on kehotus ylittää tavanomaisten tunteiden todellisuus. Sydämen ylentäminen on tahdon suuntaamista ikuisuuteen kiihkeän paatoksen voimalla.

Sydämen usko ei argumentoi. Sydämellä on näet syynsä, joita järki ei tiedä, kuten Blaise Pascal lausui. Hän tarkoitti tällä sitä, että hengellinen elämä ei ole elämänkatsomus, joka syntyisi tai tuhoutuisi rationaalisen argumentaation alueella.

Näin ajatellessaan Pascal muunsi Lutherin ajatusta. Luther esitti, että uskonnollinen usko on kyllä tietoa (notitia) tai käsitys jostakin, esimerkiksi, että Jeesus on kuollut ristillä ja tämän vakaumuksellista hyväksymistä (assentia). Nämä ovat kuitenkin sydämettömiä asenteita ilman luottamusta (fiducia). Luottamus on varmuutta muistuttava tunne siitä, että lause “Jeesus on kuollut ristillä” koskee henkilöä hänen elämänsä kannalta perimmäisellä tavalla.

Lutherille luottamus muistutti varmuuden tunnetta. Luottamuksessa on kuitenkin erilaisia asteita. Jonkun luottamus on lujaa, toisen heikompaa laatua. Monet luottavat ikään kuin vastoin kaikkia odotuksia. Tällainen luottamus on lähinnä toivoa tai kaipuuta.

Luottamuksen heikot asteet ovat olleet tyypillisiä pohjoissavolaisessa hengellisessä perinteessä. Niin sanottu ikävöiminen on ollut niille keskeistä.
Ikävöiminen on sydämen uskon heikko alalaji. Sillä ei ole mitään tekemistä angloamerikkaisen uskonnollisia käsityksiä koskevan argumentaation kanssa.

Ikävöivä henkilö ikään kuin toivoo, että Jumala olisi olemassa – sanan olemassaolo jossakin hengellisessä merkityksessä. Hän ei usko niin sanan argumentatiivisessa merkityksessä. Hänellä on sydämen syitä, joita järki ei tunne, asennoitua hengelliseen todellisuuteen hänen itsensä kannalta merkityksellisenä.

Näin uskonnollisen henkilön ei sanan vahvassa merkityksessä ole välttämätöntä uskoa uskonnollisiin totuuksiin. Minimi lienee, että hän ei pidä niitä elämänsä kannalta täysin mahdottomina. Mikäli hänen kaipauksensa on kiihkeää sydämen ylentämistä, hän voi jopa tuntea ja ajatella, että kyse on jostakin äärimmäisen merkityksellisestä asiasta.

On kiinnostavaa, että uskonnollisten uskomusten rationaalisuuskeskustelu on voimistunut Suomessakin viime vuosina. Oman perinteemme kannalta olisi odottanut, että pikemminkin sydämen uskon perinne ja sen piirissä elävien ihmisten kysymykset olisivat olleet näillä raukoilla rajoilla jotenkin enemmän kiinnostavia.

Petri Järveläinen

Kommentit

  • Jari Holopainen

    Mielestäni kirjoituksessa ikävän kokemus järkeistettiin. Ikävän hoitaminen voisi tapahtua tuntemalla ja suremalla, jonka myötä voitaneen päästä osalliseksi lohdusta ja armosta.

  • tina

    joo ei ikävästä ole kysymys. mistä on kysymys.siitä mikä on läsnä vaikka ei koskaan näy..:) jumala enemmänkin tarvitsee armoa meiltä

  • tina

    Petri! ei syvämmen usko ja raukkojen rajat ole asia, jonka pitää rajoittaa olemassaolevaa. elämme järjen aikaa, jolla tosin voiaan puhua myös luonteista …. ei minkään tarvitse muuttua

  • tina

    mutta siinä olen yhtä mieltä että argumentaatiota ei tarvita. mikään ei kuitenkaan muutu. ihminen on kone

Jätä kommentti

*