Jotkut asiat – sanat tai tilanteet – jäävät mieleen ilman, että niitä tarvitsee sinne erikseen painaa, jotkut eivät painamallakaan.
Viimeiset pari viikkoa olen yhä uudelleen palannut ajatukseen, jonka äskettäin edesmennyt Luther-tutkija, ekumeniikan professori Tuomo Mannermaa oli joskus jossain juuri Lutheriin viitaten lausunut. ”Sinua ei rakasteta siksi, että olet kaunis, vaan olet kaunis, koska sinua rakastetaan.”
Kolmetoista sanaa, joita itse kukin voi peilailla omista lähtökohdistaan.
Kaikkia sanat eivät kosketa välttämättä millään tavalla, mutta joillekin ne saattavat avata aivan uusia maailmoja. Mitä Sinä niistä ajattelet, mistä ne Sinulle puhuvat?
Vastausta voi olla vaikea antaa. En tiedä itsekään tarkasti, mikä sanoissa koukuttaa. Ehkä niiden lohdullisuus, jokin kätketty ilo ja odotus. Tietyssä mielentilassa ne kuulostavat melkein evankeliumilta: olet hyvä ja arvokas ihan itsenäsi, ei tarvitse olla enempää eikä vähempää, riität ja olet kyllin.
Ehkä sanat voi liittää myös siihen, miten me ihmiset toisiamme kohtelemme. Siitähän me kirkossakin puhumme – miten osaisimme elää perheenä, läheisten rinnalla, työkavereina, naapureina, kansakuntana, kristittyinä omassa maassa ja maailmassa, myös muita uskontoja edustavien kanssa.
Menneen joulun tienoilla maahanmuuttajaäiti pienen tyttärensä kanssa lähestyi minua marketissa, kädessään shampoopullo, ja viereisellä hyllyllä kymmeniä samanlaisia. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta aroista eleistä päättelin, että hän tarvitsee neuvoa. Mitä siinä pullossa oli, ja mitä kannattaisi ostaa?
Aloin etsiä ja esitellä eri vaihtoehtoja, jotain halpaa tai ainakin edullista. Suklaasilmäinen tyttö hymyili niin suloisesti kuin suinkin voi, ja äiti päätyi lopulta johonkin keskihintaiseen. Minä puolestani häpesin. Selkäydinkö vai kuka oli sanonut, että maahanmuuttaja tarvitsee halvinta mahdollista?
Vastaavanlaisia vahvoja kohtaamisia on muistissa muitakin, ja nimenomaan maahanmuuttajien kanssa. Miksihän? Ehkä siksi, että niissä tilanteissa olen joutunut tarkistamaan myös omaa käyttäytymistäni.
Esimerkiksi häpeä (luulin tietäväni toisen puolesta, mitä hän tarvitsee ja mikä hänelle on hyväksi) on ollut tarpeen. Perustellusti olen joutunut kysymään, millaista on oikea ystävällisyys, hyvyys ja rakastaminen. Miten osaisin nähdä toisen ihmisen niin, että se häntä todellakin kaunistaisi?
Näe hänet sellaisena kuin hän on, älä omien ennakko-odotustesi läpi, minulle sanottiin.
Se oli hyvä neuvo, yksi monista.
Mutta vielä se ystävällisyys, joka äidistä ja sirkeäsilmäisestä tytöstä silloin välittyi – se kyllä sulatti pitkäksi aikaa. Synnytti kiitollisuutta, ja toivottavasti sai aikaan uutta ystävällisyyttä. Kiitos! Ole ystävällinen!
Ehkä olimme koko kolmikko tuon kohtaamisen jälkeen entistä kauniimpia. Miksi sanon ”ehkä”? Olimme me!
Marjatta Pulkkinen