Kirkon ykseys – kuka sitä haluaa?

Joitain vuosia sitten koin velvollisuudekseni edistää kirkon ykseyttä. Olimme parin toverin kanssa tehneet Kuopion ev. lut. seurakuntayhtymälle aloitteen sateenkaarimessujen (= seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille kohdennettu ehtoollisjumalanpalvelus) järjestämisestä. Yksi yhtymän johtoryhmän jäsenistä kommentoi seurakuntalehdessä hanketta arveluttavaksi kirkon ykseyden kannalta. Pidin huomiota perusteltuna ja aloin tutkailla asiaa tarkemmin.

Paneutuessani omiin ja muiden ajatuksiin kirkon ykseydestä havaitsin niissä eräänlaisen sivuäänen. Puheessa ja kirjoituksissa aiheesta kuului tyhjyyden kumina. Tyhjyys paikoittui johonkin abstraktin ja konkreettisen – kirkko-opin ja käytännön elämän välimaastoon. Yhtäältä puhuttiin abstraktista kirkosta, joka on Kristuksen ruumis. Toisaalta kannanotoista välittyi viha ja pelko yksittäisiä ihmisiä ja ihmisryhmiä kohtaan. Niitä, jotka edustavat vääriä kantoja ja peljättäviä elämäntapoja. Tämän ristiriidan voisi pukea sanoiksi osapuilleen näin: ”Minä tahdon kirkon, joka on yhtenäinen. Se saavutetaan niin, että ne toiset pitävät suunsa kiinni ja minä en joudu tekemisiin niiden kanssa, joiden kanssa tahdon yhtenäisen kirkon.”

Tämän ristiriidan ja toiveen tunnistin itsessänikin. Kivulloisesti ymmärsin toivovani jotain, mitä en oikeasti pysty haluamaan. Toivon monenlaisia näkemyksiä sisäänsä sulkevaa kirkkoa, mutta en halua kohdata heitä, jotka niitä eri näkemyksiä edustavat. En, koska pelkään heitä ja heidän tuomiotaan.

Tässä kiperässä ymmärryksessä helpotti aiemmin taltioimani kirjoitus. Suomen Kuvalehdessä 42/2010 julkaistiin pastori Teemu Laajasalon puheenvuoro Näin kirkon sisällissota loppuu. Laajasalo totesi: ”Toleranssi mitataan lähietäisyydeltä ja käytännön asioissa. Sietäminen on sitä, että sattuu, mutta kivun pystyy sietämään.” Tajusin, että se mikä estää minua haluamasta lähietäisyyden ja käytännön asioiden yhteyttä on kipu. Pelko ja kipu, ja niitä voin päättää yrittää kestää.

Sanoista tekoihin. Ensin tapasin sateenkaarimessuhanketta arvostelleen veljen. Se oli mahtavaa. Sitten isompi vaihde silmään ja lounaalle Luther-säätiön pastorin kanssa. Arvelin, ettei kuilu minun ja toisen suomalaisen luterilaisen välillä juuri leveämmäksi voi käydä. Siis pelkoa ja kipua uhmaten suunnistin ateriayhteyteen. Tapaaminen kosketti syvästi. Pelkoa en esittäytymisen jälkeen kokenut, kipua sitäkin enemmän. Syvimmin sattui se, mitä kumppanini kertoi kokeneensa kirkon liberaalien, siis ”meidän”, taholta. Syrjintäkokemukset kuulostivat ihan samoilta kuin ne joita kuulee sateenkaarimessun jatkoilla. Äkkiä ei ollutkaan vaikeaa toivoa sitä käytännön yhteyttä tämän toisin ajattelevan veljen kanssa. Kunnioittavassa kohtaamisessa pelko hävisi ja kipua pystyi sietämään. Sittemmin vastaavia kokemuksia on kertynyt lisää, ja jokainen on ollut ravisteleva.

Abstraktilla tasolla on helppoa toivoa ykseyttä. Keskipitkältä matkalta sen haluaminen on vaikeaa. Ihmisen oikea kohtaaminen saa yhteyden toivomisen jälleen helpoksi. Mutta kipu jää.

 

Laura Siponmaa

Kommentit

  • Jari Holopainen

    Mietin tässä, käsitelläänkö samaa asiaa, mutta sellainen tulee mieleen, että myös moneudessa voidaan kokea ykseys. Sateenkaari koostuu eri väreistä.

  • Unnaliina

    Kiitos lämminsävyisestä kirjoituksesta! Kertoi syvästä ymmärryksestä erilailla ajattevia kohtaan. Tätä toivoisi enemmänkin löytyvän.

Jätä kommentti

*